language: Finnish

KARJALAN KUNINGAS

4-näytöksinen runonäytelmä

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

HENKILÖT:

LEMMES, Karjalan kuningas.
TURO, vanha tietäjä.
TARJA, hänen vaimonsa.
HELKA, heidän tyttärensä.
SORJO, sotapäällikkö.
AIRUT.
SUOMEN SULHOJA.

Tapahtuu vainajien karsikossa Aluenjärven rannalla.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

TURO (yksin):

Juuttuvat jumalten neuvot: tahdot kahdet taistelevat kansastani, heimostani, valon ja pimeyden vallat.

Kansa orjana asuvi alla miekan muukalaisen, vaativi vapauttansa, vaan ei tiedä, kuinka, konsa.

On enne ikuinen: eipä kansan kohtalot kohoa, ellei synny syytön sulho, helmi heimoni kipujen, uros juuresta jumalten, Ukon poika, Äijön lapsi, joka ottavi omaksi kärsimykset kansan kaiken, kantaa ne kavahtamatta, tuopi syyttömän sydämen uhriksi Ukon vihalle, Ajatarten alttarille.

Ja on enne toinen enne: maan ei valkene vapaus, ellei nouse neiti nuori, ylene vihanta virpi, kaunis laaksoista Kalevan, pyhäpäivä tuntureilta, jok' ei suostu sulhasihin, suostuvi Ukon pojalle, astuvi suvisna yönä aaltoihin Aluenjärven, jouahtavi joutseneksi, uinahtavi ulpukaksi.

Nuo on entehet. Satutti Sallimus salaperäinen: pojan löysin lehtotieltä vierellänsä vaimo valju, iskemä Ukon vasaman, kuollut lasta synnyttäissä, lapsella Ukolta leima, rinnassa salaman merkit.

Korjasin kotihin koidon, riemu huusi rintaluista: "Tästä kasvavi Kaleva!"

Poika suureksi sukesi, miestyi muita miettivämpi, virkoi muita viisahampi, mutta myös murehtivampi; tiesi tiedot, taisi taiat, kaikk' oppi opettamatta luonnon luottehet lujimmat, maan, taivon, sydänten synnyt, kuin ois jo elänyt ennen, tuhat kerrat täällä käynyt, näitä tähtiä tähynnyt, nähnyt näitä ihmisiä.

Yht' ei tainnut hän: hymyillä,
yht' ei tiennyt: heimoansa,
Taattoa pihoilla pilven,
Maammoa povessa mannun.

Ei taida, tajua noita tänä päivänä pätöisnä, mainivi kotona meitä taatoksensa, maammoksensa, miettivi rypyssä otsin elämänsä ongelmata.

Minäpä enemmän mietin, tuota tutkin, tunnustelen, milloin on hetkensä herätä, tuokionsa julki tulla Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartiaksi.

Tuo on pulmani. Satutti Sallimus salaperäinen, on tytär minulla nuori, armas niinkuin aamunnousu, jok' ei suostu sulhasihin, suostuisi Ukon pojalle, jos ei veljenä pitäisi, sukulaisna suuteleisi.

Sanan jo ankaran sanonko, jouahutan jousen tuiman, julistan sukunsa suuren yläisistä taivahista, panen kansan kaitsijaksi, vyötän kalvalla Kalevan vihan tulta tuiskamahan, vainon tulta valkkamahan?

Ja sanonko sanani toisen, päästän toisen surmansolmun, naitan hälle neien nuoren, annan Helkani heleän uhriksi Ukon pojalle, alliksi Aluenjärven, syötiksi uron sydämen, sankar-lemmen leikkilöiksi?

Sydän on syöpä sankarien, veri jättien vetävä, kosken kuilua kovempi, syksyn merta syöverimpi.

Toki lastani rakastan.

On kuin ois mulla salama kummassakin kourassani, pantu maailmanpaloksi valkutanko valkeata?

Entä jos erehdyn? Entä vielä ei jumalten juhla? — Ken siellä?

TOINEN KOHTAUS.

Turo. Tarja.

TARJA:

Sinua etsin.

TURO:

Etkö tiedä entisestä:

ei sinulla siellä paikka, missä on tietojen tohina.

TARJA:

Tiesin paikan.

TURO:

Siis pakene! Aika on jumalten aika tuta mun humusta tuulen äänet Äijön, äänet Tuonen.

TARJA:

Ajankin totisen tiesin. Tuosta tulleeni tajuat asiassa ankarassa.

TURO:

Siispä se välehen virka, välehemmin väisty täältä!

TARJA:

Sorjo on tuvassa tuolla, tahtoisi Turon tavata.

TURO:

Voipi varrota. Oliko tuo sun ankarin asias?

TARJA:

Myös on muuta mielessäni:

haastella halasin sulle lajistamme, lapsistamme —

TURO:

Yksi on sinulla lapsi.
Tyttö tyhjä!

TARJA:

Sulla kaksi kaunista imettämääni, vaikk' ei varsin kantamaani —

TURO:

Mitä heistä?

TARJA:

Virkan heistä sulle viimeisen sanani:

vaikka vienetkin minulta mieronlehden, Lemmes-kullan, et riistä emon tytärtä, Helkoa heleähiusta.

TURO:

Vienet? Riistä? En tajua —

TARJA:

Sen varsin valehteletkin! Tuota arvalta kyselet, tuota tutkit yöt ja päivät, hetkeä jumalten juhlan.

TURO:

Olen tietäjä Kalevan: teen sen, täytän tehtävääni.

TARJA:

Murhan on sinulla mielet: aiot uhrata omasi, lainata utuisen lapsen heimosi lunastimiksi, Luojasi lepyttimiksi.

TURO:

Tuon jos tiennet, niin iloinnet kunniasta korkeasta olla maammo marras-immen, kantaja pyhän kapehen.

TARJA:

Tuvat itken tulvillensa! Enkä anna ainoaani, työnnä Helka-tyttöäni suuhun julmien jumalten.

TURO:

Vaimo, kieltäsi varaja kuollehien karsikossa! Pyhä on paikka.

TARJA:

Ei pyhempi kuin tunne povessa tässä! Kyllä tunnen kyllältäni, tunnen ma Turon jumalat, aallotkin Aluenjärven: vesi raskas niinkuin rauta, laine kuin sininen lyijy, kantavi kävelijänsä väylälle väkevän Tuonen, tuossa syttyvi tuleksi, leimahtavi liekkilöiksi, suitsuaa suvisna yönä kohti päivän korkeutta, polttavi poroksi sielun, sytevi sydämen nuoren, tuhkan tuulehen ajavi, varjon maille vainajien. Niin meni emokin ennen —

TURO:

Oisit myöskin itse mennyt
ilman miestä, miehelätä,
Turon mahtavan tukea.
Tuota muista!

TARJA:

Tuota toivon turvoa elin-ikäistä myöskin Helka-tyttärelle: Sorjo on tuvassa tuolla, neittä naiseksi kosivi.

TURO:

Vaimo, sua varoitan: ällös astu tiedon tietämättä minun ja kuoleman välille! Kerran sun pelastin. Totta, toinen kerta kuolon kerta.

TARJA:

Menenkin Manalle ennen kuin yksin kotihin yövyn Turon hirmuisen tupahan, pirttihin pimeän miehen, lapsetonna, lemmetönnä niinkuin kankahan karahka! Tunnen ma, Turo, sinutkin, sinun synkän miehuutesi: koska et kohonnut itse Karjalan kuninkahaksi —

TURO (hirvittävällä äänellä):

Vaiti, vaimo! — (Pitkä vaitiolo.) Et älyä mieltä miehen suuritiedon, vaikk' ei vertaisen jumalten. On tosi, uneksin joskus tulla heimoni tuleksi, hiileksi Kalevan kansan, kaipuuksi pyhän vapauden. Lien liekki salainen ollut, vaan en leimaus Ylimmän: ollut en kuningasverta. Puuttui uskoa minulta, uskon kanssa uskallusta, varmuutta valon ikuisen. Siks älä imehdi, vaimo, jos ma toivon toisahalta uskojata tuon uneni, tekijätä tuon tekoni.

TARJA:

Toivot Lemmeksen tekevän?

TURO:

Toivon suuria hänestä, miehestä mitattomasta. — Uskonet Ukon pojaksi?

TARJA:

Uskon oudon saalahaksi. Pitänyt omana olen, sylissäni sylkytellyt, lähelläni lämmitellyt, painanut liki povea; lie ollut viluinen parmas, kun ei tuntenut tutuksi, ei kuin äidin ääni soinut, kun ei vastahan hymynnyt, kohti katsoi silmin suurin, ilmehin ikikysyvin, kasvoi kylmänä minulle, miestyi umpimielisenä.

TURO:

Merkki tietäjän tulevan! Se on poika Päivän poika, kaiken Karjalan kuningas.

TARJA:

Lemmes maan kuninkahaksi?

TURO:

Tuota oudoksut? Oleta: isänsä kuningas oisi, mistä löytäisit urohon uljahamman, mistä miehen varreltansa valtiaamman, rungoltansa ruhtinaamman, pää kuin tunturin petäjän, katse kuin kuningaskotkan?

TARJA:

En puhu pojan näöstä, haastan halvasta suvusta löytölapsen, tien tekemän, mieronlehdon liekuttaman.

TURO:

Puhut juuresta jumalten, kannasta Kalevan kuulun! Enkö virkkanut visusti, kun hänet kotihin kannoin, syntyänsä synnitöntä, alkua Ukon-alaista itse ilman valkeasta, vaajasta sinisen sähkön? Enkö näyttänyt sinulle rinnastansa rohkeasta tulen syntymäsijoja, kirjoja jumal-kipinän?

TARJA:

Liet visusti virkkanutkin, oikeinpa osoittanutkin!

TURO:

Vaimo, miks epäilet? Etkö kuule kuusien puhuvan, Haamutarten haastelevan: "Kauan on Kaleva kuollut, maannut maassa Ukrin mahti, virunut Vipunen yössä, ammoin lähti Väinämöinen, heitti heimonsa omansa orjaksi isäinsä maalle, polut orjan polkemahan, orjan kaunat kantamahan, vierasta kumartamahan, käskijätä kärsimähän; kansa vaativi vapautta, ken kansan vapahtajaksi?"

TARJA:

Puhuvat, huhuelevat rinnassani toiset äänet, äänet ehtoisan elämän. — Sorjokin on mies sorea!

TURO:

Sorjo on sotien miesi, vaan ei hengen valtakunnan. — Mutta tuossa hän tulevi.

TARJA:

Sorjo?

TURO:

Ei, vaan mun iloni. toivoni toteuttaja: Lemmes, Karjalan kuningas!

TARJA:

Otsalla pimeä pilvi.

TURO:

Se on sankarin ajatus, suurien tekojen terhen. Tuollaisna sinut ma tunnen, tuollaisna sua rakastan!

TARJA:

Miellyttäis hän myös minua, toki on hän toisen lapsi, lehtotieltä löytämäsi, korpitieltä koppomasi. Tee, mitä halajat hälle: mull' on yksi Helka heljä.

KOLMAS KOHTAUS.

Turo. Tarja. Lemmes.

TURO:

Terve, Lemmes lempimäni!
Miksi metsiä kävelet?
Mietitkö elon syvyyttä
vaiko kuolon korkeutta?

LEMMES:

Terve teille vanhempani! Tuumin kohtalon kovuutta. kataluutta kaiken mietin, julmuutta jumalten tahdon, pitkän niinkuin pilven puukko.

TURO:

Putosiko päälakehen?

LEMMES:

Puhkaisi poven minulta, halkaisi sydämen synkän tulikirves taivahasta, tappara verenpunainen; en nyt tiedä, minne mennen. kunne, koito, kulkenenkin tulen tuimissa vihoissa, rienoissa palavan rinnan.

TURO:

Ohoh urosta onnetonta! Paljo on hyytä pohjolassa, veressä viluisen kansan; kourin huurretta kokoa, jäähyttele jäällä tuolla tuskasi tulipaloa: karkenetpa karskimmaksi.

TARJA:

Lienet karski liiatenkin. Ei ole sydäntä sulla. Moitit kohtalon kovuutta, lietkö itse lempeämpi lemmelle oman isosi, äänelle oman emosi?

LEMMES:

Ällös, äitini vihastu! En minä sinua moiti enkä laita laatijaani, itse moitin itseäni, inhoan sieluni sisintä, kun on musta niinkuin muuri, kun on paksu niinkuin paasi, kun sakea niinkuin sappi: oisi miekka nyt minulla, tekisin tihua työtä!

TURO:

Saat vielä hyvänkin miekan sankar-töitä tehdäksesi. — Vaan mikä mielesi sapetti?

LEMMES:

Lie jo ollut alkuansa. — Oi isoni, oi emoni, voip' on valtavanhempani! Ette tunne tuskiani, ääntä kiusatun älyä! Uskotte minut jaloksi, urhoksi viattomaksi, sankariksi syyttömäksi, joka mietin miesten töitä, ääntä kuuntelen isien, suvun sorretun säveltä. Väinämön vapauden virttä, kunnahista kuuluvata, karsikoista kaikuvata, vesistä vihisevätä, lainehilta laulavata, koskista kohisevata, vuorilta jylisevätä, tuota ääntä hallan heimon, tahtoa talvisen sukuni itsekin isäntä olla kerran aatransa alalla, käydä kerran pystypäänä, mielellä vapahan miehen oman pellon pientareita, oman pihlajan pihoja.

TURO:

Niin on aivoni ajatus.

LEMMES:

Oi isoni, oi emoni, voip' on valtavanhempani! Kuulen kumpujen sävelet, tahdot kuolleiden tajuan, myös ehdot elävienkin, kutsumuksen kuolon-tyynen, vaatimuksen vuoren-vankan. Toki kuulen toiset äänet pohjasta oman poveni, kovat kuin kohtalo kirotun, julmat kuin jumalten loihtu, tylyt kuin Salliman salamat, joit' ei karta kuolevainen.

TARJA:

Lemmes-kulta, kuopus-kulta!
Tuskinhan sinua tunnen.
Hirmun on hiilut silmissäsi,
surman suitsut päälaella —

LEMMES:

Oi isoni, oi emoni! En nyt liene entisenne, Lemmes-kulta lempimänne, kuopus-kulta vaalimanne; tuli on tullut, liekki lyönyt, kulo kulkenut väkevä, kimmonnut kiro kivinen, paha paatinen pudonnut verehen vikojen miehen, mielehen tihuntekijän!

TURO:

Nuo niitä puhuvat sulle äänet pohjasta povesi?

LEMMES:

Tuskin uskallan sanoa tuota itse itselleni, haastaa sieluni halua, paahdetta poveni pätsin, kun on tautini tavaton, kipu ennen kuulumaton, virhi muille virkkamaton, syy synkkä, selittämätön, häpeä hävittämätön, sydänherja heltimätön, rinnan rutsa riipimätön, nimetön, sanaton saasta: haastaisinko huonehessa, huone päälleni putoisi, luonnon suuressa salissa, luonto kaikki kauhistuisi, alla kasvon Kaikkivallan, kääntyisi Jumalan kasvot päältä pään polonalaisen, kiireeltä kirojen miehen!

TURO:

Niinpä haasta kuollehille, kummun heimolle helise synkeä sydänsatusi! Saanet sääliä Manalta, armahdusta nurmen alta.

NELJÄS KOHTAUS.

LEMMES (yksin):

Lemmin, herja, heimoani, hellin Helka-siskoani, rakastan emoni lasta liekillä rikollisella, kipinällä kielletyllä!

Etkö jo jyrähdä taivas, järkähdä ikuinen manner? Mitä varrot vielä, Tuoni?

Turmanko tuleentumusta, tähkäpäänkö täyttymystä, viljan herjan heilimistä, Häijyn siemenen satoa?

Turhaan sa odotat tuota; ennen kaadun kalvan teille, miesten miekkojen terihin, kuin, kurja, kotihin jäänen tämän myrkyn keitäntähän, kyyn tämän kähisentähän, Syöjätärten syljentähän, surmaksi oman sukuni, Helka-lapsen liiatenkin!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Lemmes. Sorjo.

SORJO:

Terve! Terveiset sinulle sulhoilta väkevän Suomen.

LEMMES:

Mitä uutta!

SORJO:

Uskomaton into maassa on virinnyt, kansassa kohu vapauden. Kohta on korpi valmihina:

kansa kaikki on aseissa!

LEMMES:

Aseissa sanan ja taian?

SORJO:

Ei, vaan surman ja teräksen! Vireess' on Kalevan jousi, kalpa huotrasta vedetty, veitsi kostohon koholla, torvet on torahtamassa, valkeat välähtämässä, arpakirjat kiertämässä, keräjät keräytymässä. Tulleet on tuhantisina Lapin lapset, Pohjan poiat, Suu-Pohjan väkevät sulhot, Kainuun sankarit totiset, Savon sukkelat urohot, jäämit jäykät, jäkkä-niskat, Karjalan verevät veiot, Turun miehet turpeammat. Kaikki on kansa valmihina Iijoelta Imatran suille, Pällinkorvalta Kolille, Lapinmaasta Laatokkahan, ei puutu mitänä muuta, puuttuu yhtä kansan päätä, kansansa kokoajata, kansan soihdun kantajata, joka kaikille näkyisi, yltäisi ylitse muiden päästä päähän Suomensaaren, poikki myös Viron vesien. Kaipaa joukot johtajaansa!

LEMMES:

Eikö muuta?

SORJO:

Tuon tajuan sanan synkän, armottoman: tuo on kansamme kirous! Nyt jo riitojen ritinä käy pitkin Kalevan maata kuin kyy kulossa taikka sisilisko louhikossa; kukaan tahdo ei totella, kaikki olla käskijöinä.

LEMMES:

Siis miks et sinäkin käske?

SORJO:

Olen päämies ma sukuni, vaan en pää Kalevan kansan! Ei kuulla minuista miestä kansan parhaiden parissa.

LEMMES:

Kuitenkin tapella taidat?

SORJO:

Isken niinkuin ilman kokko! Toki uskon, kohtapuolin painavi minun sanani ehkä rahtuista enemmän vaa'assa vakavan hetken.

LEMMES:

Niinkö?

SORJO:

Saatan sen sanoa:

aukeni tuvassa tuolla äsken taivahat minulle, auvo taivon akkunasta, onni ilmojen ovesta. Lemmes! Ma rakastan —

LEMMES:

Niinkö?

SORJO:

Rakastan rajattomasti, hellin Helka-siskoasi —

LEMMES:

Niinkö?

SORJO:

Hämmästyt! Nimeän sulle seikat kuin ovatkin: kihlasin tuvassa tuolla äsken kaunoisen kapehen.

LEMMES:

Ja Helka?

SORJO:

Punehtui ensin niinkuin puola kankahalla, sitten kalpeni —

LEMMES:

Jumalat!

SORJO:

Ne on neien miel'aloja!
Niin sen äitinsä selitti.

LEMMES:

Eikö hän virkkanut mitänä?

SORJO:

Ei! Emo puheli. Taatto —

LEMMES:

Turo?

SORJO:

Katsoi tutkivasti, alta kulmien kyräili. Tarkoituksensa tajusin. Turot on sukua suurta: tasattava taistelulla tuo on arvojen erotus, voitettava voittelolla kukka kuulujen kylien.

LEMMES:

Siksi tahdot nyt tapella?

SORJO:

Varron niinkuin vartiota huomenen hyvin tulevan. — Lemmes! Lemmitkö sinäkin?

LEMMES:

Minä? — Mistä mielehesi aatos järjetön jysähti?

SORJO:

Puhun ilman aikojani, kun on paisuva poveni. Jospa jo saisimme sotia!

LEMMES:

Kaatumista et kavahda?

SORJO:

Sorja on soturin kuolo! Se on kukka kuolon kukka kuin lempi elämän kukka: puhkee sankarin povesta punaruusut kankahalle, kertoo kerkeän tarinan kesä-yöstä pohjolassa, armaan nuoruuden ajasta, ijästä inehmonlapsen.

LEMMES:

Olet miesi onnellinen.

SORJO:

Onnitelloskin minua, kättele kädellä veljen sukuhun isäsi suuren, ylimmäksi ystäväksi, langoksesi laatuisaksi.

LEMMES:

Olkoon onneksi.

TOINEN KOHTAUS.

Lemmes. Helka.

LEMMES:

                Haetko
Sorjoa?

HELKA:

        Sinua etsin,
Lemmes, viljonveljyeni.
Lienkö saapunut pahasti?

LEMMES:

Pahoin teit, pahemmin tehnet, jos palajat.

HELKA:

             Turha tytti!
Taaskin mursin miel'alasi.

LEMMES:

Liet sen muinen murtanunna. —
Sorjoko sinut lähetti?

HELKA:

Taaskin Sorjo! — Miks minulle miestä mainitset alati, jota tuskin tunnen?

LEMMES:

Tullet vasta tuntemaan paremmin, kun maannet majassa Sorjon, Sorjon vierellä venynet!

HELKA:

Olet tuhma!

LEMMES:

Siks sinulle toistelen nimeä tuota, kun olet Sorjon kihlaneito, Sorjon kaupattu kananen! Sorjon on kullat kulmillasi, Sorjon käädyt kaulallasi, Sorjon sormukset käsissä, Sorjon päärlyt päälaella, kaikki on Sorjoa sinussa, Sorjon mointa morsianta.

HELKA:

Äiti mun koristi äsken, vaikka vasten tahtoani, miehen vierahan koruilla, urhon oudon antimilla.

LEMMES:

Äiti kauppasi kanasen, isä katsoi kaupan päältä. Se oli siskosta tarina!

HELKA:

Lemmes, viljonveljyeni, sääli, säästä jo minua kielen kitkerän sanalta, mielen pienen pistoksilta! Näethän, sattuvat sanasi, vettyvät minulta silmät —

LEMMES:

Sisko, anna anteheksi!
Veli on sinulla synkkä.
Pidä houkan haastelona,
mielipuolisen puheina!

HELKA:

Veli on minulla armas niinkuin auringon hymyily, vaikka peittyykin välistä varjoihin pimeän pilven. Mikä mielesi pahoitti?

LEMMES:

Synkkenin sinusta kuullen kumman Sorjolta sanoman.

HELKA:

Taaskin Sorjo! — Etkö soisi minun miehelle menevän?

LEMMES:

Lie sun pakko. — Mut parempi ois sun olla syntymättä, kasvamatta, kukkimatta, kauniiksi koristumatta, ettet kiehtoisi veriä, miehen mieltä vietteleisi siinnolla sinisen silmän, puunnolla punaisen huulen, ihon valkean ilolla, varren nuoren notkunnalla!

HELKA:

Lemmes! — Kun puhelet, veikko sukkamieleksi sinua voisi luulla —

LEMMES:

Niin olenkin!

HELKA:

Sukkamieli siskostasi!

LEMMES:

Mustasukkainen sinusta joka kankahan kukalle, kauneudestasi kateinen joka rannan ruohikolle, itara ihanastani joka lahden lainehelle, saita siitä, jot' en saanut, koko maailman menolle! — Niin olenkin!

HELKA:

Oudot mulle on sanani —

LEMMES:

Toivon, eivät tuttavammiksi tulisi. Tuska on minulla, tuska —

HELKA:

Miksi tuska?

LEMMES:

Kun jumalat julmat kielsivät minulta, minkä suovat köyhimmälle, köyhimmälle, kurjimmalle: lemmen ylpeän, iloisen, onnen armaansa omata, riemun nähdä rinnallansa ystävän ylimmän riemu!

HELKA:

Saanet kaikkikin kokea, kun rakastut —

LEMMES:

Rakastut! Onko mulla vaalia vapaata? Olen orja lemmen orja, vanki tuntehen tulisen, jok' ei sammu eikä tummu ennen kuin tuvilla Tuonen.

HELKA:

Nyt alan minäkin olla mustasukkainen sinusta. Ken on vienyt veljen multa?

LEMMES:

Kenpä siskoni kadotti?

HELKA:

Olenhan omasi yhä.

LEMMES:

Sorjon morsian olethan, aiothan aviohonsa.

HELKA:

Aion — enkä aio.

LEMMES:

Kuinka?

HELKA:

Annoin vain asian mennä, kun oli pitkälti pitoihin, kauan häihin, karkeloihin.

LEMMES:

Mennä nuoren nuoruutesi?

HELKA:

Kuitenkin lakastun, kukka, kesälehti, kellastunen, surkastun, suvinen heinä. Voin sen heittääkin samalla.

LEMMES:

Miehelle, jota et lemmi?

HELKA:

Lemmin tai en lemmi, tiedät,
Turon on talossa tahto.

LEMMES:

Mutta tahtosi omasi?
Mitä itse mielit, sisko?

HELKA:

Ja sinä mitäpä mielit?

LEMMES:

Jos oisi minulla valta kuin on mieli —

HELKA:

               Miks et jatka?
Soisi et Sorjolle minua?

LEMMES:

En.

HELKA:

Ja miks et?

LEMMES:

Kun minulle sitten jäisi vain suruni, sydän-yöni yksinäinen, yöhön autiot salamat vain kivun, kateuden, tuskan.

HELKA:

Jäähän lempesi sinulle, kassapääsi katsomasi.

LEMMES:

Ei.

HELKA:

Silti sanelit äsken —?

LEMMES:

Helka! Miks kyselet?

HELKA:

Sulla eikö ystävää ylintä?

LEMMES:

Ei kuin yksi: Helka-sisko. Sinua, raukka, mä rakastan, sinua, kurja, mä kujerran, sinua, herja, mä helisen —

HELKA:

Olet myös armahin minulle tämän ilman kannen alla!

LEMMES:

Ah, sanat suloiset! Jospa saisin kuunnella ijäti niiden sointujen soreutta, kajahuksen kauneutta ilman tuskan tuntematta, tunnon vaivan vääntämättä!

HELKA:

Lie ei väärin, jos pitänen verevästä veljestäni, minä sinusta, sinä minusta, kumpikin ylitse muiden.

LEMMES:

On lupa sinulla siihen.

HELKA:

Ei sinulla?

LEMMES:

Ei minulla.

HELKA:

Tuota en tajua. — Eikö lupa lempiä sinulla sisartasi sirkeätä?

LEMMES:

Ei.

HELKA:

Mik' ihme, kun minusta se juur' on luvallisinta!

LEMMES:

Entä jos lempisin sinua lemmellä luvattomalla? Entä jos hehkuisin sinulle hehkulla rikollisella? Entä jos oisitkin minulle enemmän kuin maa ja taivas?

HELKA:

Sulkisin sinut sylihin, oisin yhtä onnellinen!

(Syleilevät.)

LEMMES:

Helka!

HELKA:

Lemmes! Sua rakastan —

LEMMES:

Leimua Jumalan taivas!

HELKA:

Suulle suutelen sinua veljenäni, sulhonani, minä mun paremmin mielit.

LEMMES:

Kuolkamme!

HELKA:

Kerallas kuolen.

LEMMES:

Siis olen rakas sinulle?

HELKA:

Olit jo minulle armas ammoin läsnä leikkiessä, ajan ainoa huvitus veljenäni vieriessä; lienet kahta kallihimpi mulle surman sulhosena, mielen ainoa ajatus kumppanina kuolemassa. — Sorjo!

LEMMES:

Pois! Pakenen häntä vaikka Hiiden hinkalohon.

HELKA:

Hän on jo havainnut meidät.

KOLMAS KOHTAUS.

Lemmes. Helka. Sorjo.

SORJO:

Morsioni, mielittyni! Täältähän sinut tapasin, tuolta ma tuvasta etsin.

HELKA:

Tupa tuntui ahtahalta. Löysin veljeni verevän, haastoin hälle huoliani.

SORJO:

Huolia kesäisen kiurun, peipposen pesäsuruja? Niitäpä minäkin mietin, vaikk' on mieleni iloinen, noita huolia elämän, edessäni aukeavan: noita aamun autereita miehen pellolle menevän, noita illan terheniä miehen metsältä tulevan, kerran keskipäiviäkin urhon lounaalla lepäävän, joll' on tuttava tuvassa, nainen kaunis kainalossa, leipoja makean leivän, paitakankahan panija, takkahan tulen tekijä, kyljen kylmän lämmittäjä —

LEMMES:

Ei, tätä en enempi kestä. —
Kirous ja kuolema!

NELJÄS KOHTAUS.

Helka. Sorjo.

SORJO:

Kuhunka hän pakeni. Miks? Minua?

HELKA:

Taikka sun sanojas.

SORJO:

Niinkö? Lausunut jotakin lienen häijyä, sopimatonta?

HELKA:

Liiankin somat hänelle saattoivat sanasi olla. Tuosta tuska!

SORJO:

En tajunnut. Mies olen miekkoinen, sanelen, mitä sylki suuhun tuopi, muun ma maailman unohdan, ystävätkin yksinäiset. Lemmes raukka! Et rakasta —

HELKA:

Tuot' ei tiedä tarkallehen.

SORJO:

Eikö? Oot jotakin kuullut?

HELKA:

Arvelen —

SORJO:

Ajattelepas! Jos me häitä hankkisimme ajoin yksin —

HELKA:

Ystäväni!

SORJO:

Sep' oisi somoa vasta! Sisar on minulla nuori, niinkuin luotu Lemmekselle, heille kaasoksi rupean, puhelen sulalla suulla, saamme häät saman-ikuiset, ilot yhden-aikahiset.

HELKA:

Jo lopeta! Luulen, että naitat jo inehmot kaikki.

SORJO:

Turha tuota ihmetellä! Onneni oman halaisin koko maailman omaksi. Niitä häitä tanhutahan! Kutsutahan vierahiksi viidet, kuudet kihlakunnat, sovitahan soittajiksi kaiken Karjalan parahat, pannaan pöydät notkumahan, pirtin palkit painumahan, ikkunat iloitsemahan —

(Torventoitotuksia.)

VIIDES KOHTAUS.

Helka. Sorjo. Turo.

TURO:

Aika on iloita vasta, kun on voitto voitettuna, häistä haastella häpeä, kun ei lyöty vainolainen! Sota on noussut Suomenmaassa, syttynyt synkissä saloissa, kylät laajalti palavat partailla tuhanten vetten, vainoliekit loimottavat Laatokan lahenperiltä, sotapurret soutelevat ympäri Suvannon saaren. Vihollinen Viipuria mieli polttaa jo poroksi, tuhkana Turun on linna, rantalinnat raunioina, hävitetty Hämehen linna, Savonlinna saarrettuna, linna Oulun jo otettu, kaapattu Kajaanin linna, viety meiltä Vienan linna, lyöty meiltä Lieksan linna —

SORJO:

Siis lie nyt minulla lähtö! Riennän kansani rivihin kera kansan kaatumahan, taikka taiston voittamahan, voitosta palajamahan mahtajana maan ihanan sulhona vapahan Suomen.

HELKA:

Mene Luojasi luvalla, Kaikkivallan vaatimalla — terveenä takaisin tullos!

(Torventoitotuksia.)

KUUDES KOHTAUS.

Helka. Sorjo. Turo. Tarja.

TARJA:

Mikä on meteli maassa? Soi torvet saloilta, kalvat kalskuvat petäjiköstä, puuntavat ylitse puiden merkkiliekit kukkuloilta —

(Torventoitotuksia.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Edelliset. Airut.

AIRUT:

Jo tulevat Suomen sulhot, kaiken Karjalan urohot, saapuvat sataisin säilin, kypärin kymmenintuhansin, tahtovat Turon tavata, tunnuksen häneltä saada.

TURO (haltioituen):

Nyt on Suomen suurin hetki! Tätä ne vartoivat isätkin kirvesvartta vuollessansa, tätä ne tähysi äidit väätessänsä värttinätä, meidän lasna lattialla eessä polven pyöriessä, huuruten hutun hyväisen, sattuen sanan ja tarun; tätä liesi liekkaeli, pärevalkea puheli, puhteina pimenevinä, hämärien hämmetessä, tuvan uksen tummuessa, talvipäivän sammuessa, kuuhuen tupahan tullen, kuusten katsoissa sisähän, kinoksien kimmeltäissä, otavan ojentuessa yllä yöllisen lakeuden, päällä maan, joen ja järven; tätä se kohisi korpi nuotiolla nukkuessa, tätä lauloi kuusen latvat, jonk' oli juurella asunto, tätä kukka kuiskaeli, heinä himmeä helisi, itkivät ihanat nurmet, karsikot talon takana, valkamat venosinensa, tämän hetken heijastusta, tämän koston kangastusta, tämän tuomion tuloa, tämän torven toitotusta.

(Torventoitotuksia.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset. Suomen sulhot.

TURO:

Tää oli ensi aatoksemme, minkä taattomme opetti, tää oli ensi tuntehemme, minkä äitimme imetti, tää oli suvulta muisto, koska vierimme kotoa, tämä helmi heimoltamme tullen outojen oville; pient' oli, ahdasta elämä, oli aava aatos meillä, ei ollut leveä leipä, oli laaja tunnuslause kerran koitosta kevähän, voitosta vapauden aamun näillä raukoilla rajoilla, niemillä nimettömillä, näillä nälkähalmehilla, hallan syntymäsijoilla. Tätä ne tarkoitti tekomme kotapuita kaatessamme, tätä ne uskoivat unemme maailmalla maatessamme, tää oli sydänten soihtu sydämien syttyessä, tämä aivojen ajatus sulhon suuta antaessa, tämä mieli morsiamen kangaspuita kaiuttaissa, tämä taaton, maammon tahto perhettä perustaessa, että säilyisi säkene, pysyisi pyhänä maassa, mahti vanhan Väinämöisen, kantele vapahan kansan, kieli kirkas kuin kipinä, sulo, soipa Suomen kieli, mieli kuin meri avara, syvä, suuri Suomen mieli, viisaus ijänikuinen, pyhä tieto taivahisten, hurskaus, jumalten huntu, tapa vanha vanhempien, muisto menneistä ajoista, usko uusien tulosta, vakaumus suvusta Suomen, Suomen suuresta kesästä, kerran kukkivan kukasta armaassa isien maassa. (Yleinen liikutus. Torventoitotuksia.) Tää oli pyyteemme parahin parahinta pyytessämme, tämä toivo kansakunnan, kun se kauneinta halasi, kun hehkui heleintänsä henki pohjolan rämeillä, kun pyrki pyhimpähänsä näillä ilmoilla inehmo. Tätä painoi aatrankynsi pohjolan kivimäkehen, tätä lempi leimahteli Suomen suurien urosten, tämän eestä ne elivät miehet miekan, laulun, tiedon, tämän eestä ne kävivät kärsimähän, kuolemahan. Tämä on ollut oppahana kansan poljetun polulla, tämä heimon hengen tähti sorron, vainon vuossatoina, kun ei kukko kiekahtanut piirissä pitäjän viiden, ei soinut inehmon ääni penin kuuden kuulumilla, kiekui vain punainen kukko, kaikui pakkasen pakinat korvessa kohisevassa, raunioilla rakkahilla. Tämä tuomio tuleva, tämä päivä kansan koston kauan on salassa piillyt, yössä Salliman ylennyt, ajan kohdussa asunut, siinnyt luona Luojan suuren, luottanut lunastajaansa, vartonut vapahtajaansa, jyskänyt julistajaansa, pärskähellyt päästäjäänsä, niinpä tuomari tulikin, niinpä koitti koston päivä.

(Torventoitotuksia.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Edelliset. Lemmes, mykkänä.

TURO:

Ellei nyt sukuni suurru, ellei rohkene rotuni, ellei nouse nyt elävät, kuollehetkin kunnahista, pellosta peri-isännät, mahtajat raosta mannun sorrumme soraläjäksi, murrumme mutaperäksi; jätämme tarinan yksin yöhön aikojen etäisten, heimosta perillä Pohjan, Suomen muinaisen suvusta, jok' ei nähnyt aurinkoa, näki unta auringosta, kuullut kutsua elämän, kuuli kutsut kuolon kellon, arvannut ajan menoa, arvasi ijät ikuiset, joka lauloi Väinön laulut, itkut Inkerin hyrisi, vieritti Virosta virret, toiset kantoi Karjalasta, Lapin laajoilta periltä, Turjan mailta tuulisilta, Kuurin mailta kukkivilta, Liivin mailta mahtavilta; toi toiset etempätäkin, etelämmän aamun alta, pyhän virran pyörtehiltä, seitsenhaaraisen seliltä, autuaammilta ahoilta, juurelta Jumalan tammen, missä toisin touko kasvoi, toisin ihmiset iloitsi, paistoi palmut päivälatvat, astui auvoisat olennot oman onnensa unessa, uskossa ikuisen rauhan; yht' ei virttä vierittänyt: virttä voittoisan vapauden.

SUOMEN SULHOT:

Virsi voittoisan vapauden!
Se on tunnus Suomen heimon.

(Torventoitotuksia. Menevät.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

LEMMES (yksin):

Josp' oisi minulla mieli kuin on muilla, mennyt oisin, lähtenyt soitellen sotahan niinkuin läksi Suomen sulhot!

Mutta on minulla mieli niinkuin laine umpilammen, rinta rimmen pohjattoman, saastaisen, salaperäisen, missä sammakot kutevat, virvaliekit loimottavat, paunit himmeät palavat syksy-öinä hiljaisina.

Kamala kotihin jäädä, kamalampi lähteäni, miesten syöjille sijoille, hurmehuuru-tanterille, sueta sudeksi mieron, ulvoa keralla sutten, nähdä näillä silmilläni ihmisten verenvikoja, kuulla näillä korvillani syyt synkät inehmonlasten, näillä kourilla kokea osat kurjat kuolevaisten.

En ole pedoksi pantu, luotu korven kontioksi, rintoja repelemähän, kurkkuja kuristamahan, kauhistun tuhontekoja, surman suitsevan aloja, kuntoa kunnian verisen, mainetta makean murhan.

Olen luotu lempimähän, lempimähän, laulamahan, iltani iloitsemahan, aamut kättä antamahan.

Enkä silti itseäni saata raukaksi sanoa, pelkuriksi pehmeäksi.

Uskallan merelle mennä, myrskyn kanssa kamppaella, milloin muut venehet kaikki katoavat valkamiinsa.

Tohdin mennä myös metsälle, karhun kanssa painisille, hirven kanssa hiihtosille, kohota pesälle kotkan.

Pelastin hädästä hengen kerran Helka-siskonikin, liekeistä tulen tuhoisan, savusta palavan saunan.

Ole en pelkuri! Varaja, en ma vaaroja omia, oman säiky surman suuta, säikyn verta syyttömien, verta veljien varajan, yhteisen Isän yröjen, Taaton lasten taivahisen.

Veljeni vihollinenko, maani syöjä syytön oisko?

Tuskin tohdin tuon sanoa, silti aattelen alati saloja samotessani, puhelen Jumalan puille:

helppo on tapella heidän, joill' on yksi joukon tahto, yksi vaino vastapuoli, yksi puoli puollettava, maa yksi pelastettava, hätä yksi häädettävä.

Toista on minun tapella, jonk' on puolta puolet kaikki, jonk' on mieltä mielet kaikki, maata maailma avara, heimot kaikki heimoani, kansat kaikki kansoani, veljiä verensiteiden kaikki luodut luomakunnan.

Iskisinkö iskun tuiman, isku itseeni osuisi, nuolen vinhan viuhuttaisin, syöksyisi sydämeheni, raiuttaisin raudan synkän, surmaisin oman sukuni.

Silti maatani rakastan.

Lemmin näitä lehtoloita, näiden ilmojen iloa, ilman alla ihmisiä, kaikua kotoisen kielen, askareita autuaita näiden peltojen perillä.

Ole en petturi! Petänkö silloin ma isien maata, kun kuulen poveni ääntä, sydämen syvintä kieltä, joka vaieten puhuvi, kuiskivi sävelin kummin: "Voip' on miestä mieletöntä! Synnyit synkkähän sukuhun, maahan julmien jumalten, aikakauden armottoman, miss' on vain vihalla valta, oikeus odassa miekan, kansan tahto tapparassa, vapaus veljien veressä; sun on valtas lemmen valta, otasi oikeus ijäinen, tahtosi Jumalan tahto, vaikeus vapautesi."

Toki kuulen toiset äänet äänet armahat, etäiset syvemmältäpä sitäkin, sieluni sisimmän soiton: "Olen ennen ma elänyt mailla päivän paistamilla, olen jällehen elävä Kuu-tuojan kumottamilla, on tuleva aika toinen, aika armaamman elämän, tarkemman jumal-tajunnan, omantunnon oikeamman, miss' on myös minulla paikka kuhun pääni kallistanen, pälvi pieni vihreätä, nuorta nurmea palanen, viita maata matkalaisen, lehto Lemmeksen levätä."

TOINEN KOHTAUS.

Lemmes. Tarja.

TARJA:

Mitä itket, kullan-kuopus?

LEMMES:

Tuota itken, kurja kuopus, kun en, kehno, tietä löydä tästä sankasta salosta, Salliman ryteiköstä, kohtaloni korpisuosta, eksyksistä tään elämän. Ja tuota enemmän itken, kun en pääse kulkemahan miesten miekkojen uria, tietä täyden päiväntähden näiltä aavoilta aloilta, louhilta loputtomilta, surun suurilta nevoilta, rämehiltä räntäisiltä, murehien murroksilta, ajatusten ahdingoilta, rinnan rimmiltä syviltä, rahkoilta upottavilta.

TARJA:

Tunnen tuskasi poloisen. Rakastat emosi lasta, hellit Helka-siskoasi lemmellä luvattomalla, sydämellä syyllisellä.

LEMMES:

Tuo oli muinen murhe ainut, tuskan alinomainen, kironi kivistelevä, sydänherja syyttelevä! On nyt tullut toinen tuska, vaiva entistä isompi, ailut niinkuin maa avara, tauti laaja niinkuin taivas: rakastan vihollistani, hellin heimon vainolaista lemmellä luvattomalla, sydämellä syyllisellä —

TARJA:

Kuinka? Maan vihollistako?
Surmia oman sukusi?

LEMMES:

Lemmin maata, maailmata, Luojan taivasta sinistä, luonnon kaiken kauneutta, ihanuutta ihmisheimon, hehkun puille, pensahille, kukin auringon kukalle, sykkeelle elon sydämen, paukkeelle Jumalan pajan.

TARJA:

Tunnen tuskan turmahisen! Vaan virka minulle, kuinka liekki kasvoi liekistäsi, lempi lemmestä levisi.

LEMMES:

Haastelen haluni sulle. Rakastin emoni lasta, kannoin rintani rikosta, olin inha itselleni, katsoakseni kamala, kuljin kuiluja elämän, astuin äärtä äärettyyden, matkoja mitattomia, teitä tuntemattomia, joit' ei käynyt kuolevainen, jaksanut inehmon jalka. Sieltä oppini otin mä, että on pyhä elämä, sieltä mielen mietteheni, että on hyvä Jumala, sieltä tään sisimmän tunnon, ett' on surma syistä synkin, hurme huuruista kamalin, miekka miesten astaloista.

TARJA:

Olet tullut Tuonelalta, tuonut luottehet lujimmat. Niin kestit elämätäsi?

LEMMES:

Niin estin elämätäni! Kuulin torven toitotukset, voinut en mukana mennä, kutsut kansani vapauden, tässä poljen polkuani, kerin mieleni keheä, kierrän yhtä ympyrätä. Syrjähän sysätty olen, pitopöydästä elämän, katselen sen karkeloita kuin outo ovella seisten! Tapaukset kohahtelevat ohi koidon korvieni, meno maailman menevi kuin viima kupehitseni, kuulen kansan myrskykellot, niinkuin kauko-karjankellot, tajuan taivahan jylinät, näen leimut kansan lemmen niinkuin kuutamon tarinat, — kaukaiset Kalevan liekit —

TARJA:

Tuo on tuska tuntematon ennen Suomeni saloilla! Toki ollet onnen poika ollen outona elämän, lienet miesten miekkoisia vierahana maailmalle.

LEMMES:

Tahtoisin sisälle siihen.

TARJA:

Tahdot, kurja, kärsimähän.

LEMMES:

Kärsimähän, nauttimahan ihmisten ilot ja surut, kuormat kaikki kantamahan, en syytä sydämen yksin.

TARJA:

Ei ole orpo yksin-orpo, ei ole outo yksin-outo, ei ole kurja yksin-kurja, vaan on orpo kaksin-orpo, vaan on outo kaksin-outo, vaan on kurja kaksin-kurja. Tuolla siskosi tulevi, kuormankanto-kumppanisi.

LEMMES:

Ei älä jätä minua!
Tohdi en tavata häntä.

TARJA:

Tavata elämätäsi?
Tahdoithan sisälle siihen.
Tiedä kullan-kuopukseni:
taru tuima on elämä,
kangas tummien kuteiden,
Hiiden neitten helskyttämä.
Minkä teet, edestäs löydät.
Toisti haastamme enemmän!

LEMMES:

Oi emoni, kantajani! Viel' älä jätä minua, virka, kuinka pääsen näistä synkistä sydänvioista!

TARJA:

Lie sun uhri uhrattava.

LEMMES:

Uhraisin hyvänkin uhrin, uhrin maalle, taivahalle, maalle maan hyvistä, veelle veen hyvistä —

TARJA:

Mutta muista:

itse-uhri on ihanin valloille elon ja kuolon.

KOLMAS KOHTAUS.

Lemmes. Helka.

LEMMES:

Sanan kuulin kummallisen. On kuin mun sydämessäni tyyntyisi kipujen tyrskyt, r kangistuisi kuohut kaikki. — Siskoni!

HELKA:

Sinua säikyn.

(Äänettömyys.)

LEMMES:

Sulhosi sotahan läksi?

HELKA:

Läksivät sadatkin sulhot Suomen suurehen sotahan, tasapäähän tappelohon.

LEMMES:

Jäivät immet itkemähän?

HELKA:

Itku on työtä impysien, taisto urhojen iloja; minä en itke, en iloitse, kannan mieltä miettivätä.

LEMMES:

Heitit hellät jäähyvästit?

HELKA:

Tuimat on soturin tunnot, lyhyet häll' on jäähyvästit, kepeämmät kengänkannat.

LEMMES:

Saattelivat sulhojansa toiset morsiot tolalle, ketkä tien ojelmuksehen, ketkä luokse leirilehdon. Sinä vain veräjän suulle?

HELKA:

Kukin mielensä mukahan. —
Sinä et sotahan mennyt?

LEMMES:

En. — Siitä minua syytät?

HELKA:

Syyttäisinkö, kiittäisinkö? Kumpikin alakuloista: syyttäisin sinua siitä, että jäit kotihin mulle, kiittäisin sinua siitä, ettet mennyt maasi eestä.

LEMMES:

Itkisitkö sinä minua?

HELKA:

Itkisin minä sinua yli öiden yksikseni, murehtisin muiden maaten, huokaisin sopessa saunan, ääntäis en äänellä kovalla, huutelisi huoliani, vaieten valittelisin, pimeässä pillittäisin.

LEMMES:

Muistaisitko mua enemmän, jos ma sortuisin sotahan?

HELKA:

Vierisi sinusta viestit sotatielle sortuneesi, kuulisin sinulta kutsun Tuonen virran tuolta puolen, itse vierisin vetehen, aaltoihin Aluenjärven, itse Tuonelle tulisin, kerallasi kuolemahan.

LEMMES:

Etkö pelkäisi peräti Tuonen herran tuomiota, syytä rintasi rikoksen veljestä rakastetusta?

HELKA:

Säikyn täällä maan tuvilla, vaan en Tuonelan tuvilla aarrettani ainokaista, lemmen kielletyn kipua, helmeä heleän illan, päärlyä rikoksen päivän. Täällä kaikki puut puhuvat, kaikki kynnykset kysyvät, aidanseipähät sanovat, kaivonvintit vingahtavat tuota neien turmelusta, pyhän piian pillamusta immen miehelle menevän, veioansa armastavan. Siell' on yö ikuinen, sinne mahtuvat rikokset rinnan, peittyvät punat häpeän sekä kylmät kyynelvirrat —

LEMMES:

Noin ällös sanele, sisko! Oi, etten ikinä oisi sulle tuota tunnustanut, ois elo elettävissä!

NELJÄS KOHTAUS.

Lemmes. Helka. Turo.

TURO:

Vasta alkavi elämä! Ei nyt aika itkeänne, on nyt aikanne iloita tämän hetken täytynnästä, tämän tähkän kypsynnästä.

HELKA:

Taatto!

LEMMES:

        Lie tulossa turma!
Pelastaudu, piilottaudu,
Juokse, joudu luo emosi!
otan itse ensi iskun.

VIIDES KOHTAUS.

Lemmes. Turo.

TURO:

Kuuletko minua, Lemmes?

LEMMES:

Kuulen, taatto, tarkallensa.

TURO:

Siis kerron tarinan sulle kiroista Kalevan kansan. Kaukoa olemme, kauan Luojan maata matkoamme, vanhimmat elon elävän, asujat ajassa tässä. Oli meillä maat iloiset, linnat kullankukkuraiset, heimon herttuat väkevät, kuuluisat kuninkahatkin; halkoivat Kalevan haahdet aaltoja etäisten merten, ratsut raikuvat samosi poikki maita pohjoisia, kahdenpuolen Suomenlahta, vieritse saloja Vienan, kyljitse kyliä Väinän, kautta Juutin kaahlamoiden, Saksan salmien syvien.

LEMMES:

Mikä päätti onnen päivät, mikä auringon alenti?

TURO:

Rikos, rutsa, syy sydämen.

LEMMES:

Ah!

TURO:

Kuoli kuuluisa Kaleva, jätti valtansa jälelle, linnat laajat lapsillensa.

LEMMES:

Ja lapset?

TURO:

Sotihin sortui, tappoi toinen toisiansa, liehui liekki, kiehui kosto, riehuivat rikos ja murha, upposi ajan merehen tuo kuulu kuningasheimo, ei jäänyt jälelle yhtä kansan vallan kantajata.

LEMMES:

Ja kansa?

TURO:

Meni muruiksi, eksyi toinen toisistansa, haihtui virroille Venäjän, hyytyi Turjan tuntureille, peittyi Permin suoperihin, liettyi Liettuan rämeihin, maihin Pihkovan matalan, noromaihin Novgorodin, saarihin Nevan samean, usmaisen Uralin taakse. Kuuletko minua vielä?

LEMMES:

Kuulen, taatto, tarkallensa.

TURO:

Siispä mieleni tajuat:

liian mont' on meiltä mennyt, mennyt suohon pitkospuina heimoa polonalaista, ei ole varoja meillä upota useampia tieksi tulla muukalaisen, kansan polkevan poluksi; siks on soipa Suomenmaassa virsi voittoisan vapauden.

LEMMES:

Ja kirot Kalevan kansan?

TURO:

Ne on kyllin kärsittyjä, myös omat kirosi kyllin. Tiedä, Lemmes, lehtolapsi, kuule nyt arvoitus elosi: En ole isäsi minä, ei ole emosi Tarja, ei Helka, sisar sinulle —

LEMMES:

Kaikki julkiset jumalat! Ken olen ma? Kerro, kerro!

TURO:

Olet luoma suuren Luojan, Ukon poika, Äijön lapsi, siittämä Isän ikuisen, Mannun synkän synnyttämä, suolta saatu, maasta tullut, maaksi jällehen tuleva, kaiken Karjalan kuningas, valtias vapahan Suomen.

LEMMES:

Lausut suuria sanoja, toki tunnen tunnossani, tarkkoja tosia puhut. Siiskö kirpoovat kironi, elo kaunis kangastuvi kaarena sinisen taivon, välkkyvänä virran vyönä? Siis olenko syytön sulho? Lempeni luvallinenko? Tää ei tuska siis ikuinen?

TURO:

Se oli tuska tuntemasi tähden kansasi kirojen, se oli kuorma kantamasi herjasta Kalevan hengen. Nähdä kuin kuvastimesta, sait sa kaikki saastan kuilut, tuta itse sielussasi tundrat tuskan ja häpeän, sentään syytönnä pysyä, taistelossa tahratonna. Olet sulho onnen sulho! Ota valtikka väkevä, vyötä jo kupehellesi Kalevan kuningaskalpa! Lemmes, Karjalan kuningas! Ei ole yhtä onnellinen ollut sun sukusi suuri: se on surrut kuin sinäkin, maassa maannut kuin sinäkin, kuin sinäkin hävennyt, käynyt outona omalla maalla, kantanut iestä orjan kuin sinäkin, kuolemata itsellensä toivotellut kuin sinäkin, mutta kaikki kamaralla maan totisen, koulussa kovan elämän.

LEMMES:

Katkesiko kahleheni, valkeni vapauteni? Maanko kohtalot minunkin? Minäkö kuningas oisin? Pestytkö rikokset rinnan, huuhdotut sydämen huolet, nostaa voin vapahan pääni kohti päivän korkeutta?

TURO:

Siispä huuhdo heimoltasi myös murhe ijän-ikuinen, tämä tahra taatoltasi, tämä täplä maammoltasi, herja Helka-siskoltasi —

LEMMES:

Siis verellä?

TURO:

Veri on velka, saatu Luojan luottehista, sen me maksamme takaisin puoltaessa synnyinmaata —

(Kimeä naishuuto.)

LEMMES:

Ken huusi?

TURO:

Kuka kujerti?

KUUDES KOHTAUS.

Lemmes. Turo. Tarja.

TARJA:

Helka-lapseni heleä!

LEMMES:

Ukko auta!

TURO:

Mitä hänestä?

TARJA:

Tuli turma kaivotiellä —

LEMMES:

Kuinka?

TURO:

Kerro!

TARJA:

Vainolainen —

LEMMES:

Julkiset jumalat!

TURO:

Kerro!

TARJA:

Ryösti kullan-kukkasemme —

LEMMES:

Missä miekka?

TURO:

Aiot?

LEMMES:

Aion nähdä vuotavan verensä. Minnepäin paha pakeni?

TARJA:

Konna korpehen katosi —

LEMMES:

Korven kosto siis hänelle! En enempi mieti. Syöksyn surman säihkyvän sylihin, miesten tappotanterille. Pelastan Kalevan kansan, vapahdan valion immen pedon kiljuvan kidasta, hukan hurmehampahista. Lyön, muserran, murran, sorran niinkuin kuoleman kuningas taikka ruhtinas Manalan, kalpea, kamala Kalma!

TURO:

Ukon poika, Äijön lapsi! Saat sinä minulta miekan, kalvan kaikkien parahan vainolaisen pään menoksi, kansan päivän päästimiksi. Kauan on kummussa levännyt, vartonut vapahtajaansa, salama, satuttajaansa, leimaus, levittäjäänsä, Ukon ilma, iskijäänsä, syysmyrsky, myrähtäjäänsä —

LEMMES:

Taatto! Tuo minulle miekka!

TURO:

Tuon minä sinulle miekan, Kalevan kuningaskalvan, annan sulle arvon merkit Suomen suuren ja vapahan. Varro, Karjalan kuningas! Saat pian terästä purra, syödä syyllistä lihoa —

LEMMES:

Syyllistäkö, syytöntäkö, vähät mä välitän tuosta. Maailma pimeni multa, hämärtyivät sielunsilmät, näen kaikki kuin sumussa, hurmehessa huuruvassa. Taatto! Tuo minulle miekka taikka mieleni menevi!

TURO:

Varro, valtias! Palajan.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Lemmes. Tarja.

TARJA:

Ois ollut kotona Sorjo, ei ois tullut turmalainen!

LEMMES:

Olipa kotona Lemmes, kostaja pahankin turman! Oi, emoni! Et minua tunne, tunsit ennen, etpä tästä hetkestä tajua ääntä vellovan vereni, suonissani suihkavata.

TARJA:

Tunnen sun surun pojaksi, vaan en kansan kostajaksi: Ois Sorjo kotona ollut!

LEMMES:

Sorjo on sotien sulho, vaan ei valtias Kalevan. Tunnen, kuulen kutsumuksen pyhän, suuren ja palavan, näen kansan vaatimuksen kauniin, korkean, valoisan, en vielä havainnut eilen, mietin muita miettehiä, nyt on miete yksi mulla, yksi ainoa ajatus: on kansa pelastettava millä keinolla hyvänsä suusta surman muukalaisen, orjan halvasta olosta, joka syöpi Suomenmaata, kalvaa kansoa Kalevan niinkuin syöpä ruumihissa, ruoste raudassa pahassa, joka vie ilon isiltä, äänen äideiltä heleän, veljiltä veren väkevän, silmät sirkut siskoiltamme, voittavi urosten voiman, niinkuin nälkä näännyttävi, raiskaa piikojen pyhyyden, niinkuin saasta saastuttavi, tekee ahtaaksi elämän, kurjaksi, kuristavaksi, kehtolapsen jo ukoksi, kehnoksi hyvänkin miehen, kumaraksi pystypäänkin, kuuruksi selänkin suoran.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Lemmes. Tarja. Turo?

TURO:

Siis vanno vala ikuinen tään kautta Kalevan kalvan, jonka nyt sinulle annan valtasi vapahtimiksi: "Oli orja mun isäni, oli orja mun emoni, olen ollut itse orja, en tahdo enempi olla orja maallani omalla, ennen kaadun kalvan tiehen, kuolen kunnian ketohon."

LEMMES:

"Oli orja mun isäni, oli orja mun emoni, olen ollut itse orja, en tahdo enempi olla orja maallani omalla, ennen kaadun kalvan tiehen, kuolen kunnian ketohon."

TURO:

Ja vala ikuinen vanno tään kautta Kalevan kilven, jonka nyt sinulle annan suojaksi sorean Suomen: "Sini kilpi kiiltänevi kuni taivas siintänevi, sini kullan paistanevi kuni Suomi seisonevi, kilvessä tuliset kirjat kansan vallan ja vapauden."

LEMMES:

"Sini kilpi kiiltänevi kuni taivas siintänevi, sini kullan välkkynevi kuni Suomi seisonevi, kilvessä tuliset kirjat kansan vallan ja vapauden."

TURO:

Vala vielä vanno kautta tämän onnen otsalehden, jonka nyt sinulle annan, jota on kantanut Kaleva: "Vapaus! Jos sinut unohdan, tämä silmä sammukohon, tämä koura kuihtukohon, pää tämä kukistukohon, tulkoon Tuonelan pimeys, muistoni murentukohon, älköhön minusta jääkö jälkeä elon polulle, nimeä niemelle isien, mainetta emoni maille!"

LEMMES:

"Vapaus! Jos sinut unohdan tämä silmä sammukohon, tämä koura kuihtukohon, pää tämä kukistukohon, tulkoon Tuonelan pimeys, muistoni murentukohon, älköhön minusta jääkö jälkeä elon polulle, nimeä nimelle isien, mainetta emoni maille!"

TURO:

Lähde, Karjalan kuningas, käy nyt kansas kaitsijaksi, valtasi vapahtajaksi alta miekan muukalaisen!

LEMMES:

Lähden Karjalan kuningas, käyn nyt kansan kaitsijaksi, valtani vapahtajaksi alta ilkeän ikehen. Totta kostan taaton kohlut, totta maksan maammon mahlat, nuo vielä kovemmin kostan lepät lempeän sisaren. Kuulette minusta! Paljon tääll' on toisin, kun palajan.

TURO:

Palaja vapauden kanssa!

TARJA:

Taikka kanssa kassapääni, kera Helkani heleän!

LEMMES:

Pelastan mä neien nuoren vaikka surman suun edestä, kuolon kylmän kynnykseltä! Vaellan vapauden kanssa, kera kansan aamunkoiton. Valtavanhemmat, hyvästi! Palajan punassa päivän.

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Helka. Tarja.

TARJA:

Kallis kullan-kukkaseni,
kerro, kuink' oli asia!
Missä sun apu ehätti?
Kuhun raastoi raakalainen?

HELKA:

Kohti korpea Himoilan. Hirmuinen hän oli nähdä, kovin kurkusta puristi —

TARJA:

Marjueni, mairueni.
maammon kyyhkyni korea!
Ettähän elätkin vielä!
Jos jaksat, enempi haasta.

HELKA:

Luulin jo menehtyväni.
Silloin suuren suon selällä
tuli kuin tulinen nuoli
Lemmes, veljeni verevä —

TARJA:

Sorjo ois välemmin tullut; ellei sattunut sotahan —

HELKA:

Syöksyi kuin kuoleman kuningas, paistoi päässä kultalehti, kilpi kiilteli kädessä, toisessa sininen säilä, sillä ruhtoi raastajani, purskutti punaisen suihkun, kantoi mun kotipolulle, tuossa kuiski korvahani: "Varro, armas! Kun palajan, silloin häitä hankitahan!" Mik' oli sanojen mieli, tokko äitini älyät?

TARJA:

Se on pulma pienin pulma. Mietti hän häitäsi omia kera kenstin Sorjo-sulhon. Itsekin enempi mieti, myöhä, myötäjäisiäsi!

HELKA:

Häitä kanssa kuolon sulhon? Myötäjäisiä Manalan? Noita mielin, noita mietin, alati ajattelenkin, noita surman suuteloita, Kalman kartanon pitoja —

TARJA:

Tytär! On sinulta mielen sortanut sota verinen —

HELKA:

Tiedä, ehtoinen emoni! Kuulin kerran keski-yönä, noin ne lauloivat minulle joutsenet Aluenjärven: "Majat nyt maalliset jätämme, lehahdamme lentimille, kohoamme korkealle, tanhuille sinisen taivon, siell' ei huolta huomisesta eikä eilisen muretta, on ilo ijän-ikuinen kesä-yöstä valkeasta, ruskojen rusottamasta keskellä hämärän kahden."

TARJA:

Tytär! On tarttunut sinuhun taika yön valoisan —

HELKA:

Äiti! Noin ne lauloivat minulle taasen kerran keski-yönä joutsenet Aluenjärven, kukat lammen lumpehien: "Jätämme suon suruisen aavat, lehahdamme lentimille, vaivat valkean murehen, huolet haihtuvan elämän, etsimme ikikotimme maista Luojan mahtavista, teistä päivän päättömistä, Isän korkean iloista."

TARJA:

Helkani heleähapsi! Noit' älä kuuntele, älyä ääniä Aluenjärven!

HELKA:

Noin ne lauloivat minulle taasen kerran keski-yönä ulpukat unen suloisen, joutsenet Aluenjärven: "Heitämme kipujen heimon, lehahdamme lentimille niinkuin autuaan ajatus taikka toivo luomakunnan, vaan emme iloiten menne, menemme murheisin sydämin näiltä syntymäsijoilta, Koi-Luojan koristamilta."

TARJA:

Auta Taatto taivahinen! Juhlat on sodan jumalan häitä mielen miettinehet, sielun vienehet sekeisen joutsenet Aluenjärven —

TOINEN KOHTAUS.

Helka. Tarja. Turo.

TURO:

Mitä, hurja, huuteletkin? On tytär takaisin tullut kuolon kiljuvan kidasta, suusta surman armottoman.

TARJA:

On tullut tuhonalainen, vaan ei saapunut samana: on mennyt häneltä mieli noihin Kalman kammitsoihin, jäänyt järkensä valoisa soihin sotkuportahiksi. Manan on hänellä mielet, ailuet sydänalassa —

TURO:

Täyttyvät jumalten tahdot. Tiedä, tiedä tyttäreni: Lemmes, Karjalan kuningas, Ukon poika, Äijön lapsi, sulle häitä hankkinevi huurun hurmeisen kisoissa, noissa kalvan karkeloissa Tuonen tummilla tuvilla.

(Torventoitotuksia.)

HELKA:

Lemmes, kuolelnan kuningas, kuulen, kun huhueletkin! Kuulen mä sinulta kutsut Tuonen virran tuolta puolen; Ei ollut elämän päivä suotu meille surmaisille, ilta Tuonelan ikuinen; oli suotu kuolon kuudan, tiedän ma sinisen sillan, tunnen ma punaisen purren, laiturin lahen perällä, telan tervatun tiloilla, kunne, kurja, joutanenkin, minne soutanen, sorea, näiltä mailta mantereilta, ilmoilta ilottomilta, miesten outojen ovilta, kylmäläisten kynnyksiltä.

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset. Airut.

AIRUT. Tervehdin, Turo, sinua, tietäjätä Suomen suuren, tervehdin perehettäsi, pensoimia maan vapahan.

TURO:

Mikä on minulle viesti, kuka tieto kansan tahdon?

AIRUT:

On airut alinomainen, viesti veljien veriltä, tasapäästä taistelosta: jo oli sortua sukusi, hävitä heleä heimo, kovin koetti vainolainen, iski tappara tulinen, voipui jo Suvannon voima, kaatui maahan maan parahat —

TURO:

Ukko auta!

TARJA:

           Taar' avita!
Miss' oli sorea Sorjo?

AIRUT:

Riehui ensi rintamassa, huhtoi kuin palolla poika, ruhtoi kuin Manalan rutto; silti voitti vainolainen. —

TURO:

Vaipui heimoni vapaus?

TARJA:

Meni suoja Suomenniemen?

AIRUT:

Tapahtui ikuinen ihme! Riensipä riveihimme horjuvihin, torjuvihin mies kuni jumalten miekka, sulho kuin sodan salama; hän se järjesti väkemme järeällä järjellänsä, kerran huusi huikahutti äreällä äänellänsä: "On soipa Suvantolassa virsi voittoisan vapauden, kaikuva on Karjalassa maan, metsän, merien kannel!" Hänpä tahtosi todisti —

TURO:

Tahdot taaton, maammon, siskon.
Hän oli kuningasverta!

AIRUT:

Lemmes, Karjalan kuningas, hän julisti isien maalle: "On soipa Suvantolassa virsi voittoisan vapauden, käypä on Kalevalassa isien karsikon kohina, sieltä ne tulevat kaikki aimot turpehenalaiset, Virokannahat, Kalevat, Ilmariset, Lemminkäiset, itse vanhat Väinämöiset, ei meiltä väkeä puutu; sieltä se tulen minäkin, tulen alta Tuonen lehdon, mannusta Manalan viidan, tulen tahtona sukuni, henkenä surujen heimon, vaadin maalle valkeutta, kansalle ehtoja elämän. Minä olen elänyt ennen, ennen käynyt Karjalassa, samonnut saloja näitä, noussut näitä rintehiä, meret tunnen, metsät tunnen, tunnen vaaratkin vakaiset, vaaroilla savut siniset, ihmiset savujen alla, mutta muinen käydessäni täällä maat oli vapahat, ilo kaunis ihmisillä eikä kansalla iestä. Tunnen, orjuus, sun sukusi, tiedän, missä sa sikesit, et ole omalta maalta, muualta olet sa tullut, tauti mailta vierahilta, turma tuntemattomilta, pois, paha, pakene täältä, mene, kussa on kotisi Aasian iki-aroilla, teillä tietymättömillä, joita jaksoi orjan jalka, painoi myös pajarin jalka, ei jalka vapahan miehen, kanta kunnon kansalaisen!"

TURO:

Ja paha pakeni?

TARJA:

Kansa tajusi tahtonsa omansa?

AIRUT:

Tiesi hetken heilahtavan.
Rientää jo riemuiten kotihin:

vapaa on Kalevan kansa!

(Pitkä äänettömyys. Torventoitotuksia.)

TURO:

Ja Lemmes?

HELKA:

Näen hänen kuvansa, kuulen kun huhuelevi Kalman kartanon periltä. Manalan alantehilta: verihattu hartioilla, veriset kintahat kädessä, veriset saappahat jalassa, verivyöhyt vyölle vyötty, verikirves vyön takana, verikirjat kirvehessä —

TURO:

Kuoli Karjalan kuningas?

AIRUT:

Ei kuollut, elävi vielä: kansa rientävi kotihin kantaen kuningastansa —

HELKA:

Ah!

TURO:

Ruskottaa urohon rinta?

AIRUT:

Puhkesi punainen ruusu, kasvoi maalle kallihille, nousi niinkuin morsiolle nousevi uron unelma; ei se kauan kasvanunna, ei varsin varissutkana, syttyi kuin sydänkesällä leimahtaa tulehen taivas taikka lempehen sydämet, kukkahan korea puisto, puut punahan, maat sinehen, kultahan kukat kanervan, ihmismieli miettimähän juhlia ikijumalten.

TURO:

Sanot kauniita sanoja, arvaan jo ajusi silti: sattui säilä vainolaisen?

AIRUT:

Viuhahti vihainen rauta, puri puuhun puhtahasen, kaatoi hongan lakkalatvan, tarpaisi Kalevan tammen: ei hän itse horjahtanut, honganjuuret horjahtivat, ruhtinas ei runnahtanut, runnahti matojen ruoka, ruumis vaivainen, väsynyt, mutta ei väkevä mieli; huusi vielä huikahutti sortuen sotaketohon: "Elin kansani kesässä, kuolin kansan kunniassa, ajassa ankaran jylinän, myrskyssä sanojen synnyn, joudankin manalle mennä, olin mieli onnellinen!"

TURO:

Eikö virkkanut enempi tuo suurten tekojen sulho?

AIRUT:

Virkkoi vielä vierressänsä, kuiski hän kumartuessa: "Oisin ollut mies minäkin oman lieden liepehillä, oman hirren hiiloksilla, takkavalkean valossa, oma vaimo vierelläni, omat lapset lautsallani, omat ystävät lähellä, oma lämmin orren alla, vaan oli vakava aika, tora Suomessa totinen, ei aika tuvantekojen, oli aika tulipalojen, miekan aika, mieron aika ja aika verisen veitsen. Missä, kiero, kiertelinkin, kaikki rauskui ilmanrannat, vaivainen vaeltelinkin, puut oli päähäni pudota, jäi illat iloitsematta, koti korpehen minulta, nainen kaunis kankahalle, lapset lautsoille Jumalan tätä maata mahtaessa, tehdessä tätä tekoa, itse-uhria uneni, kostoa kirotun kouran."

HELKA:

Minkä lie kirottu koura, sen minä siunannen ijäti, minkä uhrattu unelma, sen minä uudesta uneksin, etsin sulhon surmatunkin vielä viidasta Manalan, pesen paidan puhtahaksi velisurmien verestä.

TARJA:

Mitä hupsit hullu tyttö?
On veri omansa.

TURO:

Taikka toisen, vaan ei veljesverta.

AIRUT:

Ei ollut vaino veljesvaino, oli vaino kansan kaiken, kaikkien vapaiden miesten vasten valtoja pimeyden; eik' ollut vihasta surma, kosto kansan sorrannasta, raikui rauta rakkautta, soi säilä sydäntä Suomen; sillä näinpä hän saneli Lemmes, Karjalan kuningas, käydessä kisahan kalvan kentällä kihisevällä: "Aurinko minun isäni, maailma minun kotini, kansat kaikki heimoani, vaan ei mahdu maailmahan, Isäni pitkille pihoille vääryys, ei väkinen valta, vain pyhä pyrkimys inehmon itseensä ijäisempähän, avarampahan alahan, näistä kansan kahlehista, tästä orjuuden olosta!" Jos urhon punoitti paita, kansain veljeys sen veristi, ruskotti povella ruusu, se oli kukka ihmiskunnan.

HELKA:

Näen minä ajan tulevan, ajan toisen armahamman, jolloin pirtti tehtänehe päivän puolelle mäkeä, jolloin kehto keinunehe hämyssä ihalan illan, kehdossa korea kuopus, Ukon poika, Äijön lapsi, maire kuin unelma maammon, kaunis niinkuin taaton toivo, toivo toisesta elosta, mieli maasta kultaisesta, kansasta kevähisestä kerran alla pohjantähden; min hyvä hymyeleisi, sen poski rusoitteleisi, min silmä siristeleisi, senp' on paistais paidankaulus, se oisi kukka ihmiskunnan, ruusu auringon ihana.

(Torventoitotuksia.)

AIRUT:

Mutta tuossa he tulevat Suomen sulhot, maan perijät, tulevat soitellen sodasta, rummun käyden runtelosta, eellä mies miettiväinen päällä haljakka punainen, verivaippa valtiaiden purppura kuninkahien. Otsallansa onnenlehti, jota kantoi jo Kaleva, lie lehti surun nyt suuren, kun on kasvot kalpeoina!

SUOMEN SULHOT (näyttämön ulkopuolella):

Terve meille, terve teille, veljille vapahan kansan!

SORJO (näyttämön ulkopuolella):

Enin terve Lemmekselle, valtamme vapahtajalle!

TARJA:

Se oli ääni Sorjon sorjan. Kah, Helka heleähapsi, riennä jo kohin kotia, sulhon suuta antamahan!

TURO:

Käymme kaikin vastahansa maan vanhan vapahtajien, ajan uuden alkajien. Sitten käymähän käräjät juurelle Jumalan tammen, kansan vanhimmat kokohon, partasuut Suvantolasta, laatimaan lakia maalle, lähipäivät päättämähän!

(Torventoitotuksia.)

NELJÄS KOHTAUS.

HELKA (yksin):

Tohdi en kohin kotia enkä, outo, tänne jäädä elohon ilottomahan, karsikkohon katkerahan, sulhon vennon suuteloihin, veljeksi veristen miesten, missä miekat vain näkyvät, sotatorvet soittelevat, huuruaa punainen hurme, kuuluu kilpien kilinä päivässä pimenevässä, pikimustan taivon alla.

Jo tulenkin, joutanenkin, joutsenet Aluenjärven, ulpukat unen ikuisen, lammen öisen laulelijat!

Ei ollut minulla mieli vielä vierrä näiltä mailta, oli mieli laulellani Luojan laaksoja vähäisen, toivo toinen katsellani, elon kirjavan kuvia, saada lehti lempeyttä rihma rinnan rakkautta, silmille sininen nauha, pään päälle punainen paula, sininauha siskoutta, punapaula hää-iloa, otsalle unelma onnen, päivänkukka kulmilleni.

Kävi toisin kuin ma toivoin: sain lehden lepoa Tuonen, kukan kuudanta Manalan, kulmilleni rannankuusen, silmille sinikorennon, ahot sain ma astellani Kalman kartanon takoa, lehdot laajat laulellani pohjassa jumalten järven.

Sallimus salaperäinen leikkaa jo eloni langan.

Lemmes, Karjalan kuningas! Rakastin sinua, raukka, vaikeassa haljakassa syynkin synkeän uhalla, vaaralla jumalten vainon. En nyt jaksane enempi rakastaa veristä miestä purppurassa valtiaiden, vaipassa viallisessa, haarniskassa hirmuisessa, pantsarpaidassa pahassa, joissa ruhtinaat asuvat, maan vallat vaeltelevat, mahtajat sodan ja rauhan, vaan ei kansan rakkauden, miehet murhan, miehet kauhun, miehet raudan ja rikoksen, mestaajat sukujen suurten, koko kansojen häviö, pyövelit pyhimys-otsat, myrkynkeittäjät kamalat, jotka kaahlaavat veressä, tihkuvat tihuja töitä, saastoja satasukuja, turmia tuhatlukuja — surma, rutto ruhtinaille, kuolema kuninkahille!

(Tervehdyshuutoja. Torventoitotuksia.)

VIIDES KOHTAUS.

Turo. Lemmes. Suomen sulhot.

LEMMES:

Turo, taattoni totinen! Ota pois minulta miekka, vaikka kantama Kalevan, jumalissa kuuraeltu, taivontähdissä taottu, kevyt vyöllä Väinämöisen, raskas mun kupehellani: tämä rauta rakkauden, joka nyt vinheni vihassa, tämä kalpa kauneuden, joka ruostui nyt rumaksi, tämä säilä hengen sähkön, sanan valtaisan vikate, sirppi sielun välkähtävän, leimaus Jumalan lemmen, joka nyt iski itseheni, tylsyi kourihin typerän, sammui sankarin povehen, tummui tuhman rintaluuhun.

TURO (liikutuksella):

Kalpa kansojen vapauden, kunnialla kantamasi! Kuinka, Karjalan kuningas? Jätätkö valtasi valoisan, jonka loi sinulle Luoja, jonka soi sinulle kansa, tullen taistosta pyhästä juuri päästen päivähänsä? Minäkö sinulta miekan, minä mies vähäisen virren, pienen tiedon, heikon taidon, mahtaja inehmon mahdin, sinulta, vaajalta vapauden, salamalta heimonhengen, urholta Ukon pojalta, valtamme vapahtajalta, soiton suuren suorijalta, mieheltä jumalten mielen? En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana! Min' olin mieli vain sanojen, sin' olit sankari tekojen, työsi kuuluisa kuningas, suurimman saloilla Suomen, minä tahto kansan tahto, sinä tahto taivahisten. Lemmes, Karjalan kuningas! Säilä on sinulle säätty ammoin jo ajan alussa, surun suuren työpajassa, tuskassa Kalevan tullen: hätä painoi palkehia, kun sen kirposi kipinät, sydän oli alasimella, kun sen valkkuivat vasarat, itku istui ikkunalla, kun sen lauloivat lakeiset; elo kylmä kynnyksellä, kun se kalpa karkaistihin. Kanna se kupehellasi, kannat virret Väinämöisen, käynet kahvahan käsiksi, muistat maata Lemminkäisen, tempaiset terän tupesta, isket Ilmarin väellä, itse kaadut kalpahasi, kaadut kuin Kalevan poika. Mutta kun tulevi murhe, mielesi pimentynevi, aurinko alentunevi, luonto muuksi muuttunevi, katto päällä painanevi, palkki alta pettänevi, et tienne elosi tietä, jäänet yksin, ystävittä, kiertänet kiroissa Luojan, saanet Salliman kokea, ahot autiot Jumalan, kasvot Tiedon kaikkivallan, salot synkät niinkuin syksy, korvet kolkot niinkuin talvi: siinä on ystävä sinulla, muistat maata Kullervoisen, siinä on koti sinulla, muistat Untamo-urohon, siinä on isä sinulla, varjelet isäisi maata, siinä on sinulla poika, pidät poikas valppahana, siinä on emo sinulla, emon kieltä et unohda, siinä vaimo, veikko, sisko, jätät jäljen maailmahan —

LEMMES:

Turo, taattoni totinen!

TURO:

Muistat sen pimeän pirtin, mistä oot kotoisin itse, muistat sen savuisen saunan, missä kylvit kyllältäsi, muistat sen kakun korean, minkä antoi maammon koura, polun pitkin pientaretta, jota taattosi talutti. Lie ollut pimeä pirtti, siihen akkuna avarra, lie ollut savuinen sauna, laita laajempi lakeinen, lie ollut sinulla nälkä, näytä, ettei muilla nälkä, polku kaita, porraspuinen, pane väljemmät veräjät tulla kansan korkeamman korkeampahan kotihin. Raskasko sinulle rauta, rauta kansan rakkauden? Siispä käytä se keveemmin, vyötä vyölles köykäisemmin! Raakako sinulle rauta? Siis sitä hellemmin helistä! Rumako sinulle ruoste? Kanna kalpas kaunihimmin! Iskenytkö itsehesi? Suojele sukusi sillä! Tummunutko tuhman luuhun? Terä sen viisaammin viritä!

(Vaikenee kyyneltensä vallassa. Äänettömyys.)

LEMMES:

Valtias sanan väkevän, ruhtinas runon ja laulun, tietäjä Kalevan tiedon, tuntija sukusi tuskan, aatteen aavojen isäntä, herra hengen tunturien! Ota pois minulta miekka, vaadi kaikki vallanmerkit, ne ovat omansa sulle, sulle, Suomen suurimmalle, Suomen tahdon tahtojalle, tekojemme teettäjälle, sydänten sytyttäjälle. Et sinä konsana väsynyt, koska muut väsyivät kaikki, et sinä konsana epäillyt, koska muut epäili kaikki, paikaltasi järkähtänyt, koska järkkyi maa ja taivas: sinä, silmä Suomen sielun, Salliman salanäkijä, Tuonen usten tuijottaja, noidan-nuoli, velhon-veitsi, sanan iskevän salama! Suomen sulhot, maan perijät! Kuka lauloi Suomenmaassa virttä voittoisan vapauden yksin yössä sankeassa, kesken kauhun ja pimeyden? Ken lietsoi sydänten liekit? Ken meidät tekohon tenhos? Ken antoi minulle miekan? Kenen tahto kansan tahto? Kuka johti joukkoamme ajassa korkean kohinan, vahvuuden vavahellessa, taivonkaarten taipuessa? Turo, tietäjä Kalevan! Hänpä Suomen suntiaksi, Karjalan kuninkahaksi!

SUOMEN SULHOT:

Turo Suomen suntiaksi,
Karjalan kuninkahaksi!

TURO:

Tuoko on tahtonne totinen?

SUOMEN SULHOT:

Se on tahto kansan kaiken.

TUKO:

Niinpä taivun tahtohonne, otan kilven, annan kalvan Sorjolle sotijalolle —

KUUDES KOHTAUS.

Edelliset. Sorjo.

SORJO:

Oli päivä onnen päivä, tuli päivä turman päivä! Nähty on käyvän neiti nuori aaltoihin Aluenjärven —

LEMMES:

Helka?

TURO:

       Heljä tyttäreni?
Uhriksi Ukon vihalle?

SORJO:

Meni morsian manalle, emon jätti itkemähän, emon rannan ruohikolle, sulhon suurille suruille.

TURO:

Hän oli Turon sukua, täytti tahdon taivahisen.

LEMMES:

Hän oli sukua suurta, terhentä ajan tulevan, auerta ikuisen aamun. Tämän onnen otsalehden säästin päähän Päivän immen, menköhön sekin manalle, aaltoihin Aluenjärven!

(Viskaa kultalehden kulmiltaan.)

TURO:

Mitä teit, poloinen poika? Heitit onnesi omasi, heitit onnen kansan kaiken!

LEMMES:

Mutta valkeni vapaus! Turo, taattoni totinen, Sorjo, veioni verevä, Suomen sulhot, maan perijät: tule ei vaivatta vapaus, eipä kuorman kantamatta, eipä uhrin antamatta, valloille elon ja kuolon. Itse-uhri on ihanin —

SORJO:

Horjut, kaadut kankahalle!

TURO:

Pulppuaa punainen hurme!

LEMMES:

Eik' ole onnea vapaus, poutasäätä pilvetöntä, aurinkoa ainiaista, päivän päättömän tereä, onpa myös säveltä myrskyn, sydän-yötä synkeätä, tuskien tulipaloa, vaivan suuren vaikeata —

(Kaatuu. Pitkä äänettömyys.)

TURO:

Ukon poika, Äijön lapsi! Olit Karjalan kuningas, annoit kaikki kansallesi.

Esirippu.