language: Finnish

MIKSI HÄN NAUROI?

Pieni tragikomedia

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.

HENKILÖT:

GABRIEL HÖÖK. HELLIN HÖÖK. UUNO CLAUS. LAILA KENA.

Tapahtuu silloin tällöin, tuon tuostakin, muunmuassa myös Suomen maassa.

NÄYTTÄMÖ.

Oleskeluhuone moraaliopin opettajan Gabriel Höökin asunnossa. Sen sisustus osoittaa hienostunutta makua. Huonekalut ovat yksinkertaisia ja vanhuuttaan kuluneita, mutta ne on osattu järjestää pariin miellyttävään ryhmään ja somistaa aistikkain liinoin ja kukallisin maljakoin.

Vasemmalla ["vasen" ja "oikea" ajateltuna katsomosta käsin] etualalla seinäsohva, siitä taaksepäin akkuna ja vielä taempana ovi eteiseen ja keittiön puolelle. Oikealla etualalla pieni pyöreä pöytä, jolla pöytäpuhelin ja pari kuvalehteä ja jonka vieressä on tuoli. Oikealta vie ovi isännän työhuoneeseen. Peräseinällä on laajahko kirjahylly kirjoineen. Peräseinässä oikealla on laaja avonainen ovi, josta näkyy ruokailuhuoneen nurkkaus ja osa katettua ruokapöytää.

Keskellä näyttämöä on pienehkö soikea pöytä, jonka ympärillä tuoleja.

On ilta. Ikkunaverhot ovat alhaalla.

Väliverhon avautuessa on näyttämö hämärähkö, mutta taustan ruokasali on kirkkaasti valaistu.

I KOHTAUS.

Näyttämö on tyhjä. Ruokasalin ovesta näkyy pöydän päässä istumassa Hellin Höök, talon rouva, hauskan näköinen, hehkeä ja mehevähkö, kodikkaaseen juhlapukuun puettu nainen, joka lienee neljänäkymmentä ikävuottaan arveluttavan lähellä. Pöydässä istuu lisäksi, näkymättömissä, kaksi herraa.

Toinen on Hellin rouvan puoliso, yläluokkien opettaja, tohtori Gabriel Höök, joka on puolivälissä viidettä ikäkymmentään, ohimoiltaan harmentunut, laiha ja lukutyöstä hieman kutistunut, mutia kasvoiltaan henkevä. Hänen yllään on tavallinen puku, mutta tumma ja tavallista juhlallisempi.

Toinen herroista on Uuno Claus, silkoisen kaunis, sulavaeleinen, n. 25-vuotias pääkaupunkilaisherra. Esiintyy muodikkaassa vierailupuvussa.

Pöydässä aterioitsevat näyttävät olevan jälkiruoassa.

HELLIN HÖÖK nostaa viinipikarin korkealle, ihastunein elein, vartalo nautinnollisesti taaksepäin taivutettuna, laskee maljan, nyökkää toisille, aikoo maistaa.

GABRIEL HÖÖK (näkymättömistä).

Ei, ei, rakas vaimoni, ilman sanallista helmeä emme saa tätä juhlapäivämme maljaa juoda. Kokonaista kymmenen vuotta uskollisuutta ja onnea, jonka juuri sinun rakkautesi helmi on säteillyt elämämme maljaan! (Tulee näkyviin rouvansa luo, nostaa maljan.) Sinun maljasi, rakas Hellin…

HELLIN HÖÖK (maistaen herkutellen).

Miten ihanalta maistuukaan tämä punainen viini…

GABRIEL HÖÖK (kumartuu hartaana Hellinin puoleen, hyväntahtoisen leikillisesti).

Ja tämä… ikuisen uskollisuutemme sinetiksi… (Suutelee ja koskettaa hyväillen vaimonsa hiuksia ja poistuu paikoilleen.)

UUNO CLAUS (näkymättömistä).

Sallikaa minunkin perheen ystävänä kohottaa malja sen helmen kunniaksi, jonka tämän talon loistava emäntä on heittänyt kuin Kleopatra Antoniuksensa pikariin. Pohjaan saakka! (Juovat.)

HELLIN HÖÖK (nauraen raikuvasti, hieman pilkallisesti).

Mutta… Uuno Claus! Ethän toki aio verrata Gabriel parkaani maailman suurimpaan naissydämien valloittajaan? Siveysapostolimme ja elämänriemun mestari! (Nauraa.) Osaatpa sinä viatonta miesparkaani pilkata…

UUNO CLAUS (tulee viinilasi kädessä näkyviin; rouva Höökille, hieman hämillään, mutta nauraen).

Vakuutan… Tarkoitinhan vain… (Yrittäen pulasta leikillisellä leikkauksella.) Katsos, tällä vuosisadalla, keskellä hyveellistä demokratiaa, on Antonius-parkojen täytynyt pukea ylleen moralistin haarniska… Muussa tapauksessa… (Puhelin soi.)

GABRIEL HÖÖK (näkymättömistä, kärsimättömästi).

No, kuka siellä nyt taas? (Puhelin soi jälleen.)

UUNO CLAUS (iloisesti).

Odottakaa… (Tullen ruokasalin ovelle, viitaten kädellään seuralle.) Minä kyllä osaan lähettää sen täältä hiiteen… rimputtelemasta. (On jo viimeistä sanaa sanoessaan menossa puhelinpöytää kohti, puhelimessa.) Tohtori Höökillä. (Paussi.) Valitan… hän viettää parhaillaan perhejuhlaa… (Paussi.) Niinkö? Mutta ymmärrättehän… (Paussi.) Siis välttämätöntä? (Paussi.) Siinä tapauksessa en voine kieltäytyä… (Sulkee kädellään kuulotorven, ruokasaliin.) Gabriel, täällä känisee se vanha kelmi, itse kunnianarvoisa rehtorisi. (Gabriel Höökin tullessa.) Jokin kokous, arvostelukokous… (Siirtyy, sytyttää sähkövalon.)

GABRIEL HÖÖK (puhelimessa).

No, olipas tämä, olipas tämä… Suo anteeksi, virkaveli. Että minä saatoinkaan sellaista unohtaa… Heti, heti, aivan heti. (Sulkee puhelimen, toisille.) Rakkaat lapset, nyt teidän täytyy tulla hetkinen toimeen kahden kesken…

HELLIN HÖÖK (tullen ruokasalista, miehelleen, säälivästi, mutta kykenemättä peittämään salaista iloaan).

Gabriel parka… Kylläpäs ne nyt sinua…

GABRIEL HÖÖK (suuttuneena itselleen).

Ensimmäisen kerran elämässäni unohdin velvollisuuteni opettajana ja luokanvalvojana… (Hymähdellen herttaisesti.) Taidan tulla tässä vanhuudenhöperöksi. (Hyörien hätäisenä.) Lienevätkö minun paperinikaan täysin kunnossa vielä… (Poistuu työhuoneeseensa oikealle.)

HELLIN HÖÖK (lähestyy vasemmalle seisahtunutta Uuno Clausia, intohimoisesti).

Me jäämme kahden… (Painautuu hyväilevästi hänen puoleensa.)

UUNO CLAUS (loittonee, peitetyn kärsimättömästi, viitaten oikeanpuoliseen oveen).

Ole toki varovainen…

HELLIN HÖÖK (hellän moittivasti).

Hupsu… (Viitaten oikealle, miestään tarkoittaen.) Niinkuin et tietäisi, että hänen hyveellisyytensä on synnynnäisintä sokeutta maailmassa. (Lähestyen jälleen, kuumasti.) Mutta meidän rakkautemme… se näkee pimeässäkin…

UUNO CLAUS (etääntyen taas pari askelta, puoliksi leikillään, tarkoituksellisesti).

Kuten kissa tai… tiikerinpenikka…

HELLIN HÖÖK.

Juuri niin. Ja sen ihanimmat hetket ovat huikaisevan kirkasta sokeutta… Ymmärrätkö, poika, tajuttomimmassakin unessa sinut näen… sylissäni. (Painautuu Clausin lähelle, joka antaa sen tapahtua; irroittautuu. Katkerahkon vakavasti, kuin katsoen kohti vanhuuttaan, puoliksi itsekseen.) Ja tulen näkemään… vielä vanhuudenkin sokeudessa.

UUNO CLAUS (harppoo oikeanpuoliselle ovelle, kuulostaa silmänräpäyksen hetken, ryhdistäiksen äkkiä ja siirtyy taka-alalle, lyhyesti).

Tullaan.

II KOHTAUS.

GABRIEL HÖÖK (oikealta, kädessä salkku).

Kas niin, lapset, kas niin… Heti kun luokkani on käsitelty… Tuossa tuokiossa…

HELLIN HÖÖK (rientäen miehensä luo, hyväntahtoisen mielevästi).

Voi sitä ukko parkaa, kun eivät anna sen rauhassa viettää enää edes häitänsäkään…

GABRIEL HÖÖK (suudellen hajamielisesti vaimoaan poskelle, lähtien vasemmalle, höpisten).

Niin, sanopas muuta… Mutta velvollisuus, velvollisuus… (Poistuu vasemmanpuolisesta ovesta eteiseen.)

HELLIN HÖÖK siirtyy miehensä jäljessä ovelle, nyökkää täältä silmää iskien Claesille ja katoaa eteiseen.

UUNO CLAUS (yksin, näkee oven sulkeutuvan, silmää puhelinpöytään päin, näyttää tekevän nopean päätöksen, ottaa kuulotorven, vaimentaa ääntä kädellään, yhä tarkaten oikeanpuolista ovea).

39707. (Lyhyt paussi.) Onko neiti Kena…? Missä hän on? (Paussi.) Kun hän tulee, pyytäkää odottamaan tai… muussa tapauksessa soittamaan tohtori Höökille… Juuri niin. Kiitän.

HELLIN HÖÖK (tulee samassa vasemmalta, hyräillen jotakin säveltä, pysähtyen, tutkivasti).

Mitä? Soititko jonnekin?

UUNO CLAUS (teeskennellen välinpitämättömyyttä).

Vain pieni ilmoitus.

HELLIN HÖÖK (tullen jälleen säteilevän tyytyväiseksi, näyttäen keikaillen pukuaan).

Onko kaunis? Sano… No, katso nyt sentään! Tämä on sinua varten, uuden uutukainen… Sano, sano, älä kitsastele…

UUNO CLAUS (liioitellun kohteliaasti).

Kuin pariisitar… siro ja sorja!

HELLIN HÖÖK.

Oh, ei! Ei enää… Mutta kerran… ja elämä oli silloin tanssia… kukkakentillä… suloisessa tuulessa… (Liikehtii hetken tanssiaskelin, sulavasti ja hillitysti.)

UUNO CLAUS (yhä yltyen, kuin seuraisi sanoillaan Hellinin tanssiaskelia).

Ja vieläkin! Kuin wienitär, joka kulkee keinuen ja tanssien, jonka vartalolla on musiikki ja jonka huulet kieltävät, mutta silmät kutsuvat…

HELLIN HÖÖK (pysähtyen äkkiä, puoliksi kiukuissaan).

Ei, ei, ei! Tuo laulu on jollekin toiselle naiselle. Minä en ole kyennyt sinulta mitään, poika, edes huulilla kieltämään. (Puoleksi itsekseen.) Liian paljon, liian paljon olen minä sinua rakastanut (lähestyen hiljaa) ja… rakastan… (Suutelevat nopeasti, tulisesti, eroavat.) Ja viiniä, viiniä me tarvitsemme! (Kiirehtii ruokasalin ovelle, pysähtyy, Palaa hitaammin takaisin.) Kuitenkin… ikävät asiat ensin ja riemu sitten. (Kääntyy oikeanpuoliselle ovelle.) Odota. Tuo pöydälle viini ja pikarit. (Poistuu oikealle.)

UUNO CLAUS hakee ruokasalista viinikannun ja pikarit.

HELLIN HÖÖK (tulee samassa takaisin kädessä shekkikirja, asettaen tämän pöydälle Clausin eteen, huolettomasti).

Olethan ystävällinen… Vakuutan, että tämä on viimeinen kerta.

UUNO CLAUS (säpsähtäen, rypistäen kulmallisiaan).

Taasko? Ja mitä varten?

HELLIN HÖÖK.

Nu-nuu, no-noo… ei niin aviollisella äänellä, rakas rakastajani…
Tätä pukua varten tietenkin… Olen luvannut huomenna maksaa laskun.

UUNO CLAUS (käveltyään kiivaasti kerran edestakaisin, jyrkästi).

En tahdo. Gabriel voi milloin tahansa kysyä tiliasemaansa pankista. Olen juuri saanut edelliset vajaukset täytetyksi ja… Niin, en halua enää panna itseäni sellaiseen vaaraan, jossa on koko virkani ja tulevaisuuteni, kunniani ja maineeni…

HELLIN HÖÖK.

Pelissäkö? Mitä vielä. Asiahan on vain naurettava. Että Gabriel kieltäytyy koskemasta tuohon säästökassaan, sehän on vain hänen tavallista höperyyttään, pitkäkaulaista kolportööri-hyveellisyyttä, peruukkimaista itsepäisyyttä ja… En todellakaan löydä sanoja ilmaistakseni tuota kaikkea, jonka vuoksi olen oppinut häntä vihaamaan.

UUNO CLAUS.

Olkoon. Mutta hänen tarkoitusperiensä kauneutta et voi kieltää. Eikö ollut niin, että hän pani tuon summan pankkiin tyttärenne syntyessä?

HELLIN HÖÖK (hiljentyen).

Niin, ja pienen Kaarinamme kuoltua hän päätti juhlallisesti, ettei siihen summaan ole koskettava koko elinaikanamme, vaan se on testamentattava johonkin "jaloon" ja "ylevään" tarkoitukseen…

UUNO CLAUS.

Minusta tuntuu, että…

HELLIN HÖÖK (keskeyttäen, kiivaasti).

Mutta minusta ei! Silloin olivat toiset ajat. Nyt ei hengenmiehen työ maksa lanttia enempää. Me elämme alituista pulaa. (Kyynelehtien.) Ja hän lyö minua laimin naisena ja ihmisenä. Hän on muumio, muumio, kuuletko, jonkun egyptiläisen moralistin vuosituhantinen muumio. (Lähestyen, hyväillen.) Minulla ei ole mitään muuta kuin salainen rakkautemme…

UUNO CLAUS (heltyen).

No niin, kas niin… (Ottaa täytekynän taskustaan ja istuutuu pöydän ääreen; kirjoitettuaan shekkikirjaan, nopealla vetäisyllä, leikillisesti.) Kas noin! Entisen opettajani kunnianarvoisen nimen osaan väärentää vaikka unissani.

HELLIN HÖÖK (ottaen shekkikirjasta lehden, kätkien sen povelleen, ryhtyy kaatamaan viiniä pikareihin, nauraen).

Se täisikin olla ainoa tulos koko hänen moraalioppinsa pitkäpiimäisistä viisauksista!

UUNO CLAUS (ottaen vastaan Hellinin tarjoaman pikarin, jyrkästi).

Mutta olkoon se viimeinen kerta, sillä minäkin sanon: ajat ovat muuttuneet. Minunkin elämässäni, katsos, on tapahtunut käänne, joka…

HELLIN HÖÖK (yhä iloisena).

Oletko saanut ylennyksen? Osastopäälliköksi vai…? Maljasi…

UUNO CLAUS.

Ei, ei, sitä en tarkoittanut! On jotain ratkaisevampaa, josta juuri tänä iltana olen päättänyt sinulle kertoa.

HELLIN HÖÖK (estäen hyväilevällä kädellä Clausin jatkamasta, ilakoivasti).

Kertoa ja kertoa… Nyt on viinin ja rakkauden aika… Maljasi!
(Juovat, samassa soi puhelin; menee puhelimeen.)

UUNO CLAUS juo hermostuneen näköisenä pikarin pohjaan, kaataa kiireisesti toisen pikarin ja tyhjentää samassa.

HELLIN HÖÖK (puhelimessa).

Herra Claus? (Epäluuloisena.) Niinkö? (Lyhyt paussi, hieman hämmentyneenä.) Kyllä, kyllä hän on täällä… odottanette hieman… (Ojentaa kuulotorven epäluuloisin ilmein Uuno Clausille Ja jää tutkivana tuijottamaan vasemmalla Clausin kasvoihin.)

UUNO CLAUS (puhelimessa).

Niin, katsos, olin juuri lähdössä… Kiirekö jonnekin vai? (Paussi. Kuunnellessaan, katsoo suoraan kasvoihin Helliniä, jonka kasvoihin nousee yhä suurempi epäluulo ja uhma; tarkoituksellisen selvästi, kuin rouva Höokille puhuen.) Niinkö? Ikävänkö vuoksi? (Paussi. Mykkä taistelu rouva Höökiä vastaan, lämpimästi.) Oi, oi, miten suloista ja surullista… (Lyhyt paussi, jonka aikana rouva Höök siirtyy päättävin askelin taka-alalle; jälleen puhelimeen, yhä kuumemmin.) Siinä tapauksessa… tulen sammuttamaan sen… heti, muutamassa minuutissa… (Sulkee puhelimen.)

HELLIN HÖÖK (siirtyy vasemmanpuoliselle ovelle, ikäänkuin aikoisi estää pääsyn lähtijältä, jäykän painavasti, harvakseen).

Ken oli tuo nainen?

UUNO CLAUS (lopulliseen ratkaisuun valmiina).

Morsiameni.

HELLIN HÖÖK.

Mikä on hänen nimensä?

UUNO CLAUS.

Laila Kena. Hänkin Gabrielin entisiä oppilaita… (Pyrkien keveähköön selittelysävyyn.) Oikeastaan… olin rakastunut häneen jo kouluaikana…

HELLIN HÖÖK (yhä tukahtuneen raskaasti).

Miksi sitten tulit minun… rakastajakseni?

UUNO CLAUS.

Ymmärräthän… muistanethan, että olin kokematon ensivuoden ylioppilas… Sinun huumaava kauneutesi… se oli kuin viinitarha, jossa viininpolkijat survovat rypäleitä paljain jaloin ja jossa tummanpuhuvat hedelmät makaavat ruumis ja sydän avoimina, tuoksuvina ja kosteina kuin…

HELLIN HÖÖK (keskeyttäen, viiltävästi).

Ja nyt! Nyt sinä aiot paeta viinitarhasta pieneen, somaan ja sievoiseen kotiin…

UUNO CLAUS (ryhdistyen jälleen, jyrkästi).

Niin aion. Olen tullut mieheksi ja tahdon luoda itselleni ehjän ja kokonaisen elämän, tulevaisuuden ja perheen.

HELLIN HÖÖK (katkerasti).

Perheen? Todellakin! Puhtaan ja untuvaisen pesän, jossa kaino kana munii hyveen kultaisia munia… (Nauraa viiltävän ylimielisesti.)

UUNO CLAUS (raivostuen).

Lakkaa nauramasta! Tarjoan sinulle edelleenkin toverillisen ystävyyteni, jos haluat. Mutta rakastajanasi lakkaa minua ajattelemasta tästä hetkestä alkaen. (Ojentaa kätensä hyvästiksi.) Tällä kertaa… hyvästi, Hellin.

HELLIN HÖÖK (nostaen torjuvasti kätensä).

Vielä sana… Kauanko on jo kestänyt tuota… kihlausaikaa?

UUNO CLAUS (iloisesti).

Jo toista vuotta.

HELLIN HÖÖK.

Ooho! (Salaisen uhkaavasti.) Ja samalla rakastajan-suhde vanhenevaan vaimoon…

UUNO CLAUS.

Ratkaisevien sanojen sanominen on useimmille ihmisille vaikeaa. Niin minullekin.

HELLIN HÖÖK (ivallisena).

Ja hän, tuo onnellinen… hän on viaton ja tietämätön kuin apulaispapin morsian syreenien kukkimisaikaan, vai kuinka?

UUNO CLAUS (kärsimättömästi).

Tietenkin. Hän älköön saako kärsiä meidän lankeemuksistamme. Sehän olisi…

HELLIN HÖÖK (äkkiä, käskevästi).

Mene puhelimeen. (Clausin hämmästyessä.) Niin, niin… Kutsu hänet tänne. (Salaperäisen peittelevästi.) Mehän tunnemme hänet… Gabriel ja minä. Tähän suloiseen salaisuuteen ette toki voi olla vihkimättä entistä opettajaanne ja… (Tuimasti.) Niin, niini (Heittäytyen samassa ilakointiin.) Kihlajaiset, kymmenvuotisen avion muistojuhla ja viisivuotisen rakkaussuhteen päättäjäisjuhla! Miten sopivaa… (Yhä käskevämmin.) Kutsu hänet!

UUNO CLAUS.

Varsinkaan tuollaisessa mielentilassa et kykene häntä ottamaan vastaan oikealla tavalla. Siis… turha pyytää.

HELLIN HÖÖK (hillityn uhkaavasti).

Minähän en pyydä, hyvä herra. Minä käsken. Valitse itse: jos kutsut hänet tänne, lupaan ottaa hänet vastaan "oikealla tavalla". (Yhä hitaammin ja painavammin.) Mutta jos et kutsu, soitan tänne Gabrielin ja paljastan suhteemme jokaista hermosäiettä myöten, sen jokaiseen riemuun ja tuskaan saakka…

UUNO CLAUS.

Ja luuletko minun uskovan, että ryhtyisit tuollaiseen luonnottomuuteen?

HELLIN HÖÖK (menee puhelinpöydän luo; tarttuu kuulotorveen).

Tulet sen kyllä uskomaan.

UUNO CLAUS (riistäen kuulotorven rouva Höökiltä).

Sitä en salli. (Puhelimeen.) 39707. (Hellin Höökille.) Sehän olisi sinulle samaa kuin…

HELLIN HÖÖK.

Ja entä sinulle?

UUNO CLAUS (puhelimeen).

Halloo… Ah, Lailako? Kuule, rouva Höök kutsuu sinut kaikin mokomin tänne, luokseen… (Lyhyt paussi.) Ei, ei, näin on parempi, usko minua. Meillähän on sitten myöhemmin… (Lyhyt paussi.) Hyvin hyvä. Siinä teet kauniisti ja oikein… (Lyhyt paussi.) Niin, mahdollisimman pian, autolla… (Sulkee puhelimen; naurahtaen.) Taisinpa olla aika aasi. Antaa sillä tavalla peloittaa itsensä… mustasukkaisen naisen!

HELLIN HÖÖK.

Päinvastoin: näit ensi kerran edessäsi naisen sydämen, jolle äkkiä elämä avautuu kauhistuttavana tyhjyytenä, ja kavahdit, syystä kyllä, sen epätoivoista voimaa…

UUNO CLAUS.

Miksi teeskennellä suurilla sanoilla? Luuletko sinä lievittäväsi tuota "tyhjyyttä" sillä, että hankkisit kaiken lisäksi itsellesi vielä avioeron, paljastamalla suhteemme Gabrielille?

HELLIN HÖÖK.

En, sitä en luule. Mutta jos saan samalla tuhotuksi sinun "nuoren onnesi", nauran yksinäisessä kammiossa ja elän, elän kirvelevän ihanaa tuskan elämää. Sekin on parempaa kuin tyhjäsilmäinen tuijotus täällä… moralistin vankilassa.

UUNO CLAUS (tuimasti).

Ensiksikin… mitä on sinun miehelläsi tekemistä minun "nuoren onneni" kanssa? Siihen ei hänen sormensa ulotu…

HELLIN HÖÖK (keskeyttäen; kiihkeästi, kuin jo edeltäpäin voitostaan riemuiten).

Vai ei? Koetetaanpa! Sinä et tiedä, miten tuhoava myrkky on moralistin siveyssaarna. Ja vieläkin enemmän: se kuristaa vähitellen teidän rakkautenne kuin syöpä elävän ruumiin…

UUNO CLAUS (keskeyttäen).

Turha jatkaa… Se vain muista, että… (Ovikello soi lyhyesti ja varmasti.) Hän tulee…

HELLIN HÖÖK.

Ja mitä minun piti muistaa?

UUNO CLAUS (on siirtynyt vasemmanpuoliselle ovelle).

… että jos sanallakaan häiritset hänen viatonta mielenrauhaansa, olen minä itse paljastava sinun uskottomuutesi Gabrielille.

HELLIN HÖÖK (siirtyy peräovelle; täältä arvoituksellisesti, puoleksi itsekseen).

Ehkäpä tahtoisinkin… ennen kaikkea muuta juuri jälkimmäisen tapahtuvaksi. (Kääntyy, katoaa ruokailuhuoneeseen.)

UUNO CLAUS poistuu samassa vasemmalle; näyttämö hetkisen tyhjänä.

III KOHTAUS.

LAILA KENA nuori, siro, hienosti puettu ja varmaeleinen tyttö, ja Uuno
Claus vasemmalta.

UUNO CLAUS aikoo vetää Lailan puoleensa ja suudella.

LAILA KENA (estää siroin elein; loitoten).

So-soo… olen tullut vieraisille enkä rendezvous'hun, rakas sulhaseni.
(Siirtyy etualalle.)

HELLIN HÖÖK (tulee peräovesta kantaen tarjottimella kolme täysinäistä viinipikaria; jo tullessaan teeskennellen suurta iloa).

Pienen juhlamme parhain viini… (laskien tarjottimen pöydälle) tietenkin nuorille rakastuneille. (Lähestyy Lailaa; ottaen kädestä.) Terve tuloa! (Suudeltuaan Lailaa poskelle.) Miten iloiseksi Gabriel tuleekaan, kun hän kuulee, että hänen paras ystävänsä ja hänen kaunein oppilaansa…

LAILA KENA (helakasti nauraen).

Vielä mitä! Olin koulutyttönä armottoman ruma…

HELLIN HÖÖK (käyden istumaan keskipöydän ääreen ja viitaten samalla neiti Kenan istuutumaan vasemmalle sohvaan).

Nyt varmaan liioittelette, neiti! Vai mitä arvelet, sinä sulhanen siellä?

UUNO CLAUS joka on jäänyt taka-alalle epätietoisena ja hermostuneen näköisenä, nyökkää hieman hätäisesti.

LAILA KENA (jatkaen leikkiään).

Ja sitäpaitsi… loistin tohtori Höökin tunneilla etupäässä pelkillä moraalittomuuksilla: lunttauksilla, rakastumisilla ja sensemmoisilla… (Uuno Clausille.) Niin, niin, Uuno, sinä olit niistä vain yksi muitten joukossa…

HELLIN HÖÖK (yhtyen leikkiin).

Rakastumisista vai sensemmoisistako?

LAILA KENA.

Molemmistakin! (Nauraa raikkaasti.)

HELLIN HÖÖK (Uuno Clausille).

No mutta, sulhasparka! Miksi et tarjoa naisillesi viinilasia? (Uuno Clausin ojentaessa lasia hänelle.) Mehän aivan näännymme viinin ja kavaljeerin puutteeseen…

LAILA KENA (Uuno Clausin tuodessa hänen pikariaan; rouva Höokille tarkoittaen).

Uuno parka on näin naisten seurassa toistaiseksi perin saamaton. (Ilakoivasti.) Hänhän vannoo melkein joka päivä, ettei hänellä ole ollut edes rakastajatartakaan. Ajatelkaas! Mutta se on hänen ainoa vikansa, joka kyllä korjautunee…

HELLIN HÖÖK yhtyy nauruun; juovat maljan Uuno Clausin seisoessa synkkänä taka-alalla.

LAILA KENA.

No, mutta mitä, Uuno? joko sinä taas unohdut sinne kainostelemaan? Etkö muista, että viinimaljan ohella poltan aina savukkeen…

UUNO CLAUS (hätääntyen; kiirehtien tarjoamaan).

En, en ole sellaista… (Ihmetellen.) Mehän olemme yhdessä viiniä tuskin maistaneetkaan…

LAILA KENA (kuivan terävästi). Ikävä kyllä.

UUNO CLAUS.

Ja… salli minun sanoa, että puhut tänä iltana aivan kuin… ulkopuolelta itseäsi…

LAILA KENA (leikillisen älykkäästi).

Sisäpuolelta, vakuutan sen, ja itsestäni! (Rouva Höökille.) Katsokaas, rouva Höök, hän ihmettelee, kun täällä, teidän kokeneessa ja vapaamielisessä seurassanne, puhun itsestäni, omasta, todellisesta itsestäni. (Uuno Clausin puoleen kääntyen.) Siitä näet, Uuno, että yksin sinun seurassasi se on ollut mahdotonta, ja siksi, että sinä etupäässä haikailet aviollisen sataman uskollisuuden ankkureista, joissa pienet haavelaivat kelluilevat violetinvärisessä iltahämyssä… (Päättää puheensa raikuvaan nauruun.)

UUNO CLAUS (syvästi loukkaantuneena).

No mutta, Laila…

HELLIN HÖÖK.

Mistähän nuo miesparat ovat saaneet päähänsä, että he muka miellyttävät naisia vanhanaikaisilla, ihanteellisilla ihanuuksilla?…

LAILA KENA (hyväntuulisesti nauraen).

Katsokaas, rouva, naiset ovat kehittyneet tälle vuosisadalle, mutta miehet ovat jääneet edelliselle.

HELLIN HÖÖK.

Ja jos se nyt saattaisi… tuo tuollainen pukea naista, niin miehessä se ei ole muuta kuin…

LAILA KENA (iskien väliin).

Lammasnaamaista Aabelia!

HELLIN HÖÖK (jatkaen; kuin iskien Uuno Clausia suoraan kasvoihin).

Tai suoraan sanoen — valhetta!

LAILA KENA.

Ai, ai, rouva, nyt minun täytyy jo ruveta sulhastani puolustamaan — vastaiskulla! Teidän miehenne aataminaikuiset siveysopit ovat hidastaneet hänen oikean luontonsa kehittymistä. Katsokaas, nuo lattearintaisen Kantin "kategooriset imperatiivit" ja "Ding an sich'it" eivät todellakaan sovi miehenaluille, jotka ottavat ne täydestä. Me tytöt sensijaan, aikaisemmin kehittyneinä, nauroimme niille täyttä kurkkua ja ristimme rakkaan tohtorimmekin — ajatelkaas! — me sanoimme häntä "terveen järjen antinomiaksi", ihan itsensä Kantin mukaan… (Nauraa heleästi.)

UUNO CLAUS (tuimasti, painavasti).

Tervettä järkeä olisi lopettaa tämä vierailu ja lähteä, Laila!

HELLIN HÖÖK (tarkoituksellisesti).

Älä koetakaan paeta, poikaseni…

UUNO CLAUS (yhä tuimemmin; melkein karkeasti).

Lähden ja sillä hyvä!

LAILA KENA.

Kas, tuosta äänestä minä pidän. (Nousten.) Se oli muuten omakin aikomukseni, sillä auto odottaa, ja (Uuno Clausille) tiedätkös, olen valmistanut sinulle yllätyksen. No, no, älä säikähdä. (Tarttuu Uuno Clausin käsivarteen.) Olen kutsunut luokseni kaksi kirjailijaa ja muutaman näyttelijättären. Täytyyhän sinun oppia hieman elämää, katsos… (Rouva Höökille.) Nuo näyttelijättäret ovat aika kananpäitä, mutta he ovat ihastuttavia ja oikeita kanoja. Ja nuo kynäniekat… itserakkaita höyrypäitä, mutta — todellisia kukkoja, jotka osaavat keikkua kanatarhassa ilman… "kategoorisia imperatiiveja"! (Jälleen Uuno Clausille leikillisesti.) Siinäs sen kuulit, senkin hyveen sankari!

HELLIN HÖÖK (on noussut).

Tiedättekö, neiti Laila, luulin ennen tuloanne, että tänne oli saapumassa joku myöhäissyntyinen perhekana tai sinisilmäinen laupeudensisar ja säälin teitä jo edeltäpäin… (Käyden vakavaksi.) Mutta nyt! Nyt kun näen teidät elämää kokeneeksi ja…

LAILA KENA (keskeyttäen).

Oh, en liene paljoakaan kokenut, minä vain tiedän yhtä ja toista… (Painautuen Uuno Clausin puoleen.) Ja sen, että rakkaassa sulhasessani on kyllä oikea aines tulla… miehekseni ja minun… herrakseni…

UUNO CLAUS (puoliksi kuiskaten).

Lähtekäämme…

HELLIN HÖÖK (pysähdyttäen kiihkeästi).

Sitä ennen pieni totuus. (Laila Kenan kääntyessä odottavasti.) Neiti
Laila, te totesitte äsken sulhasenne saamattomaksi haaveilijaksi.
Teidän lienee terveellistä tietää koko elämäänne varten, että olette
siinä luulossa pahasti erehtynyt.

LAILA KENA (vähän pistävästi).

No, sitä parempi, rouva Höök!

HELLIN HÖÖK (närkästyen).

Niinkö arvelette? Siinä tapauksessa kestänette hymyillen senkin tosiasian, että hän — tuo mies tuossa! — on heikkoudestaan huolimatta…

UUNO CLAUS ( huudahtaen).

Hellin, minä kiellän!

LAILA KENA loittonee kavahtaen.

HELLIN HÖÖK (jatkaen järkkymättömänä).

… on ollut morsiamelleen myöskin… petturi.

UUNO CLAUS (lähestyen; Lailalle). Älä kuuntele häntä, Laila, lähtekäämme…

LAILA KENA (työntäen sulhasensa pois).

Kuuntelen kyllä. Puhukaa.

HELLIN HÖÖK.

Te olette ollut kihloissa yli vuoden, ja tähän päivään saakka on Uuno
Claus ollut rakastajani. Ei muuta.

LAILA KENA (katsottuaan Uuno Clausia enemmän ihmeissään kuin kauhistuneena).

Mutta miksi, Uuno, miksi? Jos kerran minua rakastit…

HELLIN HÖÖK (väliin).

Luultavasti säästääkseen morsiamensa kunniankruunun vihkipallille saakka…

LAILA KENA.

Ei, ei! Sano, Uuno, että et todella ollut minuun rakastunut tai että… vasta nyt olet rakkauteen syttynyt, niin ymmärrän sinut enkä moiti sanallakaan.

UUNO CLAUS (kiihkeästi).

Ei, Laila, sinua yksin rakastan ja olen rakastanut… (Lähestyen; Lailan loitotessa.) Koeta ymmärtää minua! En päässyt kahleistani irti niin äkkiä, niin ratkaisevasti kuin olisi pitänyt… Joskus pidin tuota kaikkea luonnollisena — niin tekevät monen monet nuoret miehet — joskus inhosin itseäni. Mutta ylinnä loisti minulle — usko minua — loisti ihana ajatus, että saan kantaa sinut ehjänä ja koskemattomana kotimme kynnyksen yli. Ja tämä, juuri tämä on parhain todistus rakkaudestani sinuun. Uskothan, rakas…?

LAILA KENA (halveksivasti).

Miten typerää. (Purevasti.) Viime vuosisadalla, kuulemma, nuoret herrat rakastelivat katutyttöjä, säilyttääkseen tahrattomina morsiantensa tunturikyyhkyiset sydämet. Ja muutamat heistä! He sovelluttivat vanhenevien setäukkojensa lemmenkaihoiset rouvat samaan luvalliseen ja jalomieliseen tarkoitukseen. Mutta perhetytöt kituivat pakonalaisessa koskemattomuudessaan, kunnes saivat onnen tarjota virkistävää vaihtelua aviolliseen satamaan ajautuneille haaksirikkoisille…

UUNO CLAUS (heikosti).

Mutta Laila, tämä on toista! Olin nuori ja kokematon, kun…

LAILA KENA (painavasti).

Tämä on juuri samaa, Uuno Claus. Miksi et ottanut minua, morsiantasi? Et, koska pidit valheellista puhtautta parempana. Et, et uskaltanut, koska luonteesi on heikko ja sydämesi epärehellinen. (Rouva Höokille.) Kiitän teitä, rouva, että sallitte minun nähdä ajoissa tämän herrasmiehen pikkusynnit, jotka ovat todella meille, nykyajan naisille, liian vanhanaikaisia… (Purevasti.) Teille, hyvä rouva, ne riittänevät. Hyvästi. (Kulkee kohti eteisen ovea.)

UUNO CLAUS (ovella; kädet puoleksi pyytävässä, puoleksi estävässä asennossa).

Salli minun seurata, Laila!

LAILA KENA (jäätävän kylmästi).

Ja rohkenisitko todellakin? (Viittaa Uuno Clausia siirtymään syrjään.)

UUNO CLAUS siirtyy vaistomaisesti totellen etualalle.

LAILA KENA (ovella kääntyen; Uuno Clausille).

Minä vaadin rakastamaltani mieheltä vain rehellisyyttä ja tervettä järkeä. (Puolittain surullisesti puolittain ivallisesti.) Vahinko, että sinun kaikista hyveistäsi puuttuu… vain nämä kaksi. (Katoaa vasemmalle.)

HELLIN HÖÖK ja Uuno Claus seisovat kuin lyötyinä paikoillaan, kunnes ulkoa kuuluu auton lähtöhurina ja autotorven toitotus, jolloin he ikäänkuin havahtuvat ja katsovat hetken toinen toisiinsa.

UUNO CLAUS (masentuneena).

Hän läksi…

HELLIN HÖÖK (lähestyen).

Älä välitä hänestä, rakas… Hänhän oli kylmä ja tunnoton nainen, vailla naisellista sääliä…

UUNO CLAUS (puoleksi itsekseen).

Ei, hän oli oikeassa.

HELLIN HÖÖK.

Ei kyyneltäkään silmissä, ei pienintäkään kaihoa jäähyväissanoissa. (Liikehtii ikäänkuin vapautuakseen koko asiasta.) Ooh, olenpa onnellinen, että kuulun niihin vanhanaikaisiin naisiin…

UUNO CLAUS (yhä varmemmin äänenpainoin).

Hän oli oikeassa. Ja se, juuri se täytyy minun saada hänelle sanoa vielä tänä iltana.

HELLIN HÖÖK.

Ja ruikutella anteeksiantoa, vai…? Ehkäpä saatkin! Luultavasti hän kykeni olemaan noin ylevän ylpeä vain kilpailijattaren läsnäollessa… Ooh, mekin, "viime vuosisadan" naiset, mekin osasimme tuon tempun aikoinamme…

UUNO CLAUS (puoleksi itsekseen).

Niin, tunnen olevani valmis odottamaan, kärsimään ja… rukoilemaankin… Mitä tahansa! Sillä nyt vasta hänen kaiken kauneutensa ymmärrän. Ja kerran… hän on uskova rehellisyyteeni… (Aikoo poistua.)

HELLIN HÖÖK.

No, mikä kiire, nuori herra? Etkö muista, että uhkasit paljastaa uskottomuuteni Gabrielille, jos minä häiritsisin morsiamesi viatonta mielenrauhaa… Nyt olen sen tehnyt. Ja sinä! Ajattele omaa kostoasi…

UUNO CLAUS (kuin itsekseen ihmetellen).

En ole… en todellakaan ole muistanut sinua edes pahantekosi vuoksi.
Hyvästi. (Menee eteisen ovelle saakka.)

HELLIN HÖÖK (on vetänyt poveltaan shekkipaperin, nostaa sen Uuno
Clausia kohti).

Katso tänne! (Uuno Clausin kääntyessä.) Väärentämäsi shekki…

UUNO CLAUS.

Mitä tarkoitat?

HELLIN HÖÖK.

Luuletko entisen morsiamesi luottavan enää koskaan sinun rehellisyyteesi, jos tämäkin sinun rehellisyytesi näyte tulee päivänvaloon? Et… nähtävästi. Siis: istu tuohon. Me odotamme Gabrielin tuloa.

UUNO CLAUS (retkahtaen tuolille).

Nyt on minulle kaikki samantekevää… (Painaa päänsä pöytää vastaan; hetken vaitiolo.)

HELLIN HÖÖK (on siirtynyt taemmaksi, katsoo rakastavin, säälin ja tuskan ilmein Uuno Clausia, lähestyy, pysähtyy, lähestyy jälleen ja koskettaa hyväillen rakastettunsa hiuksia, hyvänä, sydämellisesti houkuttelevana).

Älä pelkää, rakas… En tahdo sinulle mitään pahaa. Vain itselleni sinut haluan. Ja itseni vapaaksi kaikesta siitä, mikä meitä sitoo. Ajattele, rakas, kun Gabriel saa kuulla meidän rakkautemme, hän ajaa minut luotaan. Ja minä olen vapaa, vapaa! Me olemme kaksi hyljättyä, me kuulumme yhteen. Ja me näytämme noille siveyden saarnaajille, että mekin osaamme rakastaa ilman peittelyä ja valhetta… Kuuletko, rakas?

UUNO CLAUS (nostaen päätään, muita katsomatta Helliniin).

Kuulen kyllä. Mitä tehnetkin, en aio estää. Ja vastaan otan mitä tulleekin… (Kuulostelevat, eteisen ovi avataan ja suljetaan, kuuluu kolahdus kuin kepin pudotessa lattialle ja samalla pari rykäisyä.)

HELLIN HÖÖK (suudellen yhä istuvaa Uuno Clausia hiuksiin).

Nouse, hän tulee… (Asettuvat pöydän lähettyville, oikealle etualalle, odottavina seisomaan.)

IV KOHTAUS.

GABRIEL HÖÖK (salkku kädessä vasemmalta, hajamielisenä, kuin astuisi luokkahuoneeseen, jossa oppilaat seisovat häntä odottaen).

Kas niin, kas niin, istukaa lapset, istukaa… (Kulkee yli näyttämön ja katoaa työhuoneeseensa oikealle.)

HELLIN HÖÖK (nostaa käsivartensa koomillisen toivottomana; nauraen katkerasti, matkien).

Kas niin, kas niin… Lapset, lapset! (On siirtynyt taka-alalle.)

UUNO CLAUS (siirtyen vasemmalta etualalle, naurahtaen ivallisesti).

Älä ole milläsikään… Kohta hän ajaa nämä "lapset" ruoskalla ulos… temppelistään.

HELLIN HÖÖK (ruokailuhuoneen ovelta; hermostuneen leikillisesti). Sano ennemminkin paratiisista! (Yhä ivallisemmin.) Kuin seraafi… miekalla ja tuomiolla.

GABRIEL HÖÖK (oikealta, hyväntahtoisesti).

Kas niin, kas niin, jatkakaamme… Mihinkä me taas jäimmekään?…

UUNO CLAUS (melkein malttinsa menettäen).

Läksyssäkö!?

GABRIEL HÖÖK (hieman hämmästyen).

Niin, tuota… tarkoitan… keskustelussamme… Siis oikeastaan: elämän läksyssä! (Nauraa hykertäen omalle sukkeluudelleen.) Sinäpä sen sanoit…

UUNO CLAUS (tarkoituksellisesti).

Jos muistan oikein… me joimme maljoja uskollisuudelle.

GABRIEL HÖÖK (nostaen ihastuneena käsiään).

Aivan oikein, aivan oikein… Ja luulenpa, että se kannattaa uudet maljat… (Tarttuu viinipulloon ja aikoo ryhtyä kaatamaan laseihin, puoleksi itsekseen höpisten.) Totisesti kannattaakin…

HELLIN HÖÖK (peräovelta, jyrkästi).

Ei kannata!

GABRIEL HÖÖK kääntyy hämmästyneenä ympäri.

HELLIN HÖÖK (tullen keskinäyttämölle; rauhallisen päättävästi).

Ei kannata, Gabriel, usko minua.

GABRIEL HÖÖK (yhä iloisemmin).

Vai ei kannata? Me juomme viiniä niin harvoin, tuskin kerran vuodessa, niin että… (Aikoo taas ryhtyä kaatamaan.)

HELLIN HÖÖK (tiukasti).

Entä jos ne olisivatkin olleet… valheen maljoja?

GABRIEL HÖÖK (nipistää rouvaansa leikillisesti korvasta).

Ai, ai, rakas vaimoni, olet itse taitanut juoda liikaa tätä makiata viinaa… (Ryhtyy jälleen kaatamaani naureskellen tyytyväisenä.) Kuinkas nyt uskollisuuden maljat olisivat olleet… valheen maljoja?

UUNO CLAUS (iskevän jyrkästi).

Siinä tapauksessa tietenkin, että uskollisuutta ei olisi ollut olemassakaan.

GABRIEL HÖÖK katsoo kummastuneena Uuno Clausiin, panee viinipullon syrjään ja istahtaa pöydän oikeanpuoliseen päähän.

HELLIN HÖÖK (istuuduttuaan pöydän luo, kasvot kohti katsomoa).

Niin, mitä tekisit, Gabriel, jos sinun oma vaimosi olisi ollut sinulle uskoton?

GABRIEL HÖÖK (naurahdellen, epätietoisena).

Esitätpäs sinä kummallisen tapauksen… (Ikäänkuin tarttuen kiinni tärkeään keskustelukysymykseen.) Mutta… niin, meidän velvollisuutemmehan on ajatella selviksi — teoriassa — mahdottomimmatkin mahdollisuudet, voidaksemme… (Yhä terävämmin.) Todellakin! Jos ajattelen suuria moraalifilosofeja, esimerkiksi Kantin rigoristista oikeuskäsitystä ja Hegelin spekulatiivista idealismia…

HELLIN HÖÖK (purskahtaen vähäksyvään nauruun).

Entäs Lutherin pitkää katkismusta?

GABRIEL HÖÖK (yhä koomillisen totisena).

Niin, senkään nojalla en voisi tulla muuhun kuin tuomitsevaan, sangen tuomitsevaan tulokseen…

HELLIN HÖÖK (nousee äkkiä, uhmaavasti).

Tuomitse sitten! Sinulla on kyllä syytä, Gabriel parka.

GABRIEL HÖÖK (katsoo vaimoansa ja Uuno Clausia, käy yhä epätietoisemmaksi, joutuu hätään; hiljaisesti).

Ja mitä pitäisi minun sitten tuomita?

HELLIN HÖÖK.

Meidät molemmat.

GABRIEL HÖÖK (voimattomana, vavisten).

Mitä te olette tehneet?

HELLIN HÖÖK (vakavasti).

Jo kauan on hän ollut minun rakastajani. Äsken hylkäsi hänen morsiamensa hänet, salaisuuden paljastuttua. Nyt on sinun tehtäväsi tuomita minut.

UUNO CLAUS (Gabriel Höökille).

Ja myöskin minut. Minkä hyvityksen vaatinetkin, olen sen täyttävä. Mutta sitä ennen… minun on suoritettava täysi tilinteko sille naiselle, jota rakastan. Palaan nopeasti takaisin… tuomiotasi kuulemaan. (Siirtyy vasemmalle ovelle.)

HELLIN HÖÖK (kuin hätkähtäen).

Vieläkö toivot jotain… häneltä?

UUNO CLAUS (ovelta).

En mitään muuta kuin… puhua ja tunnustaa kaikki. (Poistuu.)

GABRIEL HÖÖK (on istunut melkein höperön näköisenä, avuttomana).

Miksi olet sen tehnyt, rakas vaimoni?

HELLIN HÖÖK.

Miksi, miksi, miksi! Minultako sitä kysyt? Hae vastaus ennemminkin moraalioppiesi tomuisista kirjoista.

GABRIEL HÖÖK (nousten, kooten koko voimansa).

Miksi? Vastaa! Minä kysyn.

HELLIN HÖÖK (aluksi ivallisen välinpitämättömästi, olkaansa kohauttaen).

Nuket ja kuolleet kuvat eivät kykene vastaamaan, vaikka muumiot huutaisivat. Aja minut pois, ota avioero, ja asiamme on selvä ilman moraalisia saivarteluja, joita vihaan, vihaan, vihaan…

GABRIEL HÖÖK (lähestyen, hellästi).

Rakas Hellin, olenko jollain tavalla, tietämättäni… rikkonut sinua vastaan?

HELLIN HÖÖK (katkeran ivallisena).

Rikkonut? Mikä kysymys! Kuinka hyveen esikuva, niin, todellakin kuva… voisi rikkoa elävää olentoa vastaan?

GABRIEL HÖÖK (hyväntahtoisen selittävästi).

Nyt, rakas Hellin, puhut kummallisen ristiriitaisesti. Ensin vertaat itseäsi nukkeen ja kuolleeseen kuvaan ja nyt… tuomitset minut elottomaksi kuvaksi. Ymmärräthän?

HELLIN HÖÖK.

En, en! Minä iloitsen vain… Siitä nimittäin, että osaan olla vielä ristiriitainen! Sehän on elämää! Sinun järkevyytesi mittakeppi ei ole siis vielä kyennyt minua mestaroimaan opinkaavaksi eikä erehtymättömäksi päätelmäksi, joka tappaa, tappaa, tappaa…

GABRIEL HÖÖK (liikehtien epävarman näköisenä, suuresti hämmästyneenä, liikuttavasti).

Minä, minäkö olisin jollain tavalla… tuhonnut elämää sinussa, jota olen rakastanut yli kaiken, minä joka kartan tallaamasta pienintäkin hyönteistä ja kukkaa kävelypolullani? Muistathan… joka kerta… sadekuuron tullen kannan kaikki kukkamme parvekkeelle elävöittääkseni ne taivaan kosteudella. Kun tuon ne takaisin, asetan niiden kukat aurinkoa kohti ja iloitsen niiden puolesta päivän alkaessa paistaa. (Lähestyen, koskettaen vaimoaan hyväilevästä) Olisinko yhden kukistani, kaikista kauneimman, unohtanut varjoon, estänyt sen auringosta ja… surmannut?…

HELLIN HÖÖK kääntyy tuskallisen liikutettuna poispäin, siirtyy vasemmalle.

GABRIEL HÖÖK (painuen pöydän luo tuolille; masentuneena).

Jos sellaista on tapahtunut, silloinhan… (itseään kauhistuen) syy on minussa eikä…

HELLIN HÖÖK (tyynesti, surumielisesti).

Sinä suljit minut… jonkinlaisena prinsessana lasiseen arkkuun, jota sinä nimittelit ihanaksi puhtaudeksi, yleväksi kauneudeksi, ikuiseksi uskollisuudeksi, onnelliseksi elämäksi ja jos joksikin. Mutta minusta… se oli sittenkin ruumisarkku, josta minun täytyi, täytyi ponnistautua maanpinnalle ennen hautajaismenoja. Siinä on minun elämäni totuus, Gabriel.

GABRIEL HÖÖK (ikäänkuin valaistuen, intomielisesti).

Silloinhan… olen tallannut elämänpolkuni parhaan kukan, tietämättäni… Ja nyt, kun sen kuulen, on minun palattava taaksepäin… tihutyötäni korjaamaan… (Nousee, lähestyy vaimoansa.)

HELLIN HÖÖK (pysähdyttäen miehensä kädenliikkeellä; jyrkästi).

Odota. Siinä oli totuus, mutta ei vielä… alastomimmillaan. Lisäksi olen tehnyt myöskin… pyhäinhäväistyksen! (Ylpeänä.) Turhamaisuudesta, koreileviin pukuihin, sormuksiin, rannerenkaisiin, monenlaiseen itseni kaunistamiseen olen tarvinnut rahaa. Ja tiedätkö, mistä olen sitä ottanut? (Ärsyttävän uhmaavasti.) Kaarina-vainajamme muistorahastosta! Ymmärrät kai, että sinun on ajettava minut talostasi… Et toki voi sietää hänen muistonsa tahraajaa silmiesi edessä?

GABRIEL HÖÖK.

Ei, ei, rakas! Sehän oli sittenkin vain rakkautemme maallinen merkki! Ja sekin… minun syytäni sekin! Minä kehno… En kykene, en ymmärrä… päähänpinttyneitten ennakkoluulojen kahleissa… en osaa tarjota vaimolleni rahaa edes välttämättömiin tarpeisiin… (Lähestyen.) Ei, ei, Hellin, sinua en päästä eroamaan! Meidän täytyy jatkaa… ihmisinä ja kehittää ja kasvattaa toisiamme…

HELLIN HÖÖK (liikehtien, melkein kauhistuneena).

Joko taas, joko taas? Kehittää ja kasvattaa? Kasvattaa ja kehittää? Joko taas alkaa tuo moraaliopetus, aamusta iltaan ja illasta aamuyöhön, käsky käskyn jälkeen, selitys selityksen jälkeen…

GABRIEL HÖÖK.

Rauhoitu, rakas Hellin. Tarkoitin vain sitä, että… erehdyksemme huomattuamme… minun on kuritettava itseäni ja saatava sinulle selväksi, että ylhäisen puhtauden valossa uskottomuus omalle miehelle, sehän on… (Ovikello soi reippaasti ja varmasti.)

HELLIN HÖÖK (puoliksi itsekseen, ihastuneesti).

Se on hän… (Rientää välittömästi eteistä kohti, ovelta.) Niin, entäpä jos haluamalla haluaisin eroa sinusta ja… Niin, mitäs sitten? (Katsoo eteiseen.)

GABRIEL HÖÖK siirtyy oikealle ja istuu masentuneena puhelinpöydän viereen tuolille.

HELLIN HÖÖK (eteisestä, näkymättömistä, iloisesti).

Tulithan kuitenkin! Pelkäsin jo, että et palaisikaan… (Palaa näyttämölle, jää odottamaan ihastuneena Uuno Clausin astumista sisään.)

V KOHTAUS.

Uuno Claus astuu vasemmalta kuin uutena miehenä, käynniltään varmana, kasvot onnesta loistaen.

UUNO CLAUS (tullen suoraan etunäyttämölle, molemmille).

Tietäkää… kerroin kaikki! Myöskin sen, että minua uhkasi viranmenetys ja häpeä. Ja hän, tuo jalo nainen, hän syleili minua säälillä ja uudella rakkaudella, jonka kaltaista emme olleet kumpikaan kokeneet. Niin, hän ottaa minut vastaan vaikka… vankilasta. (Erikoisesti Hellin Höökille, painavasti.) Minua ei voida siis enää millään uhata.

HELLIN HÖÖK (jäykästi, miltei turtana iskusta).

Eikö millään?

UUNO CLAUS (onnellisesti).

Ei millään! Kihlaus julkaistaan huomenna. Ja häät! Ne tulevat itsestään…

HELLIN HÖÖK (parahtaa särkyneeseen nauruun).

Häät? Häät? Hä… hä… hä… Ha-haha-haa… (Kiertäen näyttämöä, jatkaen nauruaan, joka muuttuu välillä ilakoivaksi ja heleäksikin; katoaa ruokailuhuoneeseen.)

GABRIEL HÖÖK (katsoo ihmetellen Uuno Clausiin, nousee seisoalleen, siirtyy taka-alalle, palaa hädissään takaisin).

Miksi hän nauroi?

UUNO CLAUS (aavistaen naurun teeskentelyksi).

Niin, miksi?

GABRIEL HÖÖK (hätäisenä).

Onko se sairautta? (Kauhistuen.) Kukaties…

UUNO CLAUS (puoliksi itsekseen).

En, sitä en luule. (Yhä varmistuen.) Sairautta se ei ole.

GABRIEL HÖÖK.

Mitä sitten, mitä sitten? Tämähän on…

HELLIN HÖÖK (palaa takaisin kädessä viinilasi, yhä nauraen, muita nyt luonnollisesti ja raikkaasti).

No, mutta Gabriel! Etkö sinä nyt ymmärrä? Tämähän oli vain kihlajaisnäytelmää… Etkä sinä, ukko parka, osaa edes onnitella? (Uuno Clausille, herttaisesti.) Maljasi…(Juo sen pohjaan, purskahtaa jälleen raikkaaseen nauruun, Uuno Clausille.) Ja sinäkin siinä! Eikö tämä jo riitä? Etkö näe, että Gabriel on menehtymäisillään? (Kaataa viiniä pöydällä oleviin laseihin.) Niin, niin, hän on jo saanut tarpeellisen opetuksen, enkä minä salli enää rakasta ukkoani tämän enempää piinata… (Ottaa yhden laseista ja vie sen miehelleen, ottaa tätä hartioista; katsahtaen samalla pari kertaa vaativasti Uuno Clausiin.) Etkö sinä jo käsitä? Meillä oli täällä ikävä, ja me päätimme tehdä näytelmän. Olin moittinut monesti Uunolle sinua kitupiikkisyydestä ja kaikenlaisesta moralisoimisesta, ja me päätimme panna sinut koetukselle. (Yltyen taas nauramaan.) Otimme esille ranskalaisen huvinäytelmäreseptin, tiedäthän: rouva, aviomies ja rakastaja, ja keksimme tuon jutun uskottomuudesta… Myönnä, se oli nerokasta… Uskottomuudesta! (Nauraa pakahtuakseen, hyväillen miestään.) Jos minä vain olisin tietänyt, että se koski sinuun noin… ihan sydämeen saakka, voi, voi… ja että sinä olet niin vähällä petettävissä…

GABRIEL HÖÖK (iloisesti pöllämystyneenä).

Oliko se siis todellakin… silkkaa näyttelemistä?

HELLIN HÖÖK (siirtyen pöydän luo, huolettomasti).

Ettäs vielä kysytkin! (Ottaa pöydältä pikarin viedäkseen tämän Uuno Clausille; pysähtyen, vakuuttavasti.) Siinä ei ollut mitään muuta totta kuin Uunon kihlaus ja tuo pieni vajaus säästökassassa…

GABRIEL HÖÖK (on noussut ylenpalttisessa ilossa).

Osasittepa olla oikeita… komeljanttareita!

HELLIN HÖÖK.

Niin, niin, rakas hölmö… (Ojentaen Uuno Clausille pikarin; kohottaen omansa.) Ja nyt me juomme oivallisen näyttelemisemme kunniaksi! (Katsoo vaativasti Uuno Clausiin.) Juommeko vai emmekö?

UUNO CLAUS (hetken katsottuaan; reippaasti, kohteliaasti).

Tietenkin juomme.

HELLIN HÖÖK asettuu miesten keskelle, kilistää molempien kanssa; juovat.

GABRIEL HÖÖK (molemmille; hykertäen hyvillään).

Sanokaa mitä sanotte, mutta… sellainen näyttelemistaito olisi pettänyt pienemmänkin hölmön kuin tällaisen näivettyneen… moralistiparan…

Väliverho.